Nyt se alkaa.

Ei, ei Antti Tuiskun Hyökyaalto-kipaleen säe, vaan puolitoista kuukautta Itä-Timoria ja Indonesiaa.

Kuoppaiset tiet, repalaiset hyttysverkot ja kaoottinen kaikki, täältä tullaan. Tuntuu mahtavalta, että vanha kunnon reissuroosa pääsee taas vauhtiin. Olisi ollut hölmöä jättää menemättä, kun kerta saaret ovat niin lähellä ja jo pelkistä kuvista menettää sydämen ja yöunet.

Ja lunttilappu kaikille, jotka miettivät, että mikä pirun Itä-Timor: se on maailman nuorimpia valtioita, joka on ollut itsenäinen vasta 11 vuotta. Maa on pieni, köyhä ja kehittymätön, mutta kuulemma myös aivan upea. Ainakin ennakkokuvan perusteella ihmiset vaikuttavat ihanilta: Ensin asustan pääkaupungissa Dilissä paikallisen tytön ja tämän perheen luo. Seuduilla reissaava saksalainen journalisti otti yhteyttä, että meidän pitäisi yrittää päästä kalastajien matkassa katsomaan valaita, joilla on nyt vaellusaika. Moni muukin ehdotti tapaamista ja tarjosi yöpaikkaa ja kyytiä lentokentältä.

Indonesiassa kierrän ensin Länsi-Timorissa ja Floresilla, joista minulla ei ole muuta hajua, kuin että jälkimmäisessä on vuoristokyliä, kraatereita ja varaaneja. Viimeiset päivät on varattu hippeilylle ja hengittelylle joogakoulussa Balin Ubudissa.

Aikeenani on ottaa aivan kaikki asiat vastaan sellaisina kuin ne haluavat saapua. Olen varustautunut rustaamalla A4:lle paratiisisaarten nimiä, vieraita puhelinnumeroita ja pari sitaattia, joita voin mietiskellä riippumatossa, kun muu tekeminen uupuu.

Tänään oli klassinen reissua edeltävä päivä: hajotin aidan, kun rysäytin sen läpi istuttavalla ruohonleikkurilla. Sitten poltin ihoni. Ja tajusin, etta malarialääkkeitä on vain puoleksi reissuksi. Lopputuloksena yritin keksiä, mikä tohelo on englanniksi. Farmiystävät piipahtivat oluella ja nyt kuivatan viimeisiä pyykkejä.

Ja jännityshepuli, se iskee ihan kohta.

Kuva on viime Aasian reissulta melkein tasan kolme vuotta sitten.