Reissuissa on paska puoli.

Se on kauneudelle turtuminen.

Kuuluisissa luontomaisemissa ja nähtävyyksissä on paljon samaa: niiden äärellä on vaikea olla.

Sitä seisoo älyttömän kauneuden keskellä ja yrittää tajuta, miten siistiä kaikki on, mutta jotenkin ei osaa. Ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Haluaisi vain olla rauhassa ja ajatella. Mutta samalla hiessä kylpevä saksalainen huutaa minun pilaavan hänen maisemakuvansa. Ja sitten hiiltyy aborginaaliopas, koska yritän paeta kallion hiljaisemmalla puolelle. If yu get lost, yu die, hän hokee ja tuijottaa vihaisesti.

Alkaa suututtaa.

Jos jylhissä maisemissa ei saa olla yksin, pieni ja nöyrä, hetkeä ei koe. Sitä vain katsoo.

Niin minulla kävi vuorella Kakadu-kansallispuistossa.

Olo oli ontto.

Ehkä se johtui helteestä. Tai siitä, että ympärillä rymisteli lauma hellehattuisia, varsikenkäisiä ja vyölaukkuisia saksalaisia, joille savuava pelto ja ikivanhat kalliomaalaukset on vain pikaräpsyn väärti iPadissa. Tai en minä tiedä. Mikä minä olen arvottamaan muiden hetkessä elämistä, kun en itsekään osaa.

Tai osaan, mutta ilmeisesti vain silloin, kun hetki tulee eteen sattumalta.

Kotiin palattuamme istuin uima-altaan reunalle. Olin pirun pahalla tuulella. Juuri sillä rasittavalla tavalla, kun oloon ei tunnu olevan mitään syytä, mutta ihan kaikki ottaa aivoon.

Sitten taivaalla välähti. Ja uudestaan.

Se ei ole poikkeuksellista, koska sadekausi on alkamassa. Se oli kuitenkin poikkeuksellista, miten salamat löivät. Tummalla yötaivaalla oli suuri, valkoinen pilvimassa, joka muistutti valkokangasta. Sitä vasten näytti aivan siltä kuin jumalat olisivat käyneet sotaa. Ei satanut tai jyrissyt, ukkosti vain ääneti. Hetkeä on vaikea pukea sanoiksi, mutta näytti, kuin pilvivalkokangas olisi ollut siinä tarkoituksella. En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa.

Siinä sitten nökötin, kiukun jämissä kotipihassa, ja nautin hetken mahtipontisuudesta, vaikka kansallispuiston suurella retkellä en osannut kuin kiemurrella kärsimättömästi.

Ei mitään järkeä.