Tämä on juuri niin kankeaa kuin pelkäsinkin.

Matkalta kirjoittaminen.

Ymmärrän nyt paljon paremmin, miksi iso osa reissublogeista on niin pirun unettavia. Kun tekee ja kokee paljon, kaiken pukeminen sanoiksi on vaikeaa. Syvällisempi jäsentely vaatisi aikaa, mutta aikansa käyttää mieluummin viilettämiseen ja pakahtumiseen.

Koska kaiken kattava kirjoittaminen on selvästi mahdotonta, koetan nyt kertoa edes pieniä palasia siitä, mitä olen viime viikkoina puuhaillut.

Olen hengittänyt.

Istunut veneessä, jonka vierellä krokotiilit laitetaan hyppäämään lihapalan perässä.

Popsinut herkkuja aamu-unisena ruokatorilla, joissa nauravat aasialaiset ja auringon kuivattamat parta-aussit myyvät pähkinöitä, vietnamilaisia rullia, hedelmiä, afrikkamekkoja ja hippikoruja.

Farmilta on ollut paljon vapaata, koska mangojen toinen kukinta ei ole vielä kypsä. Se on hyvä. Olen tutustunut seutuihin pyöräilemällä yksinäisillä teillä, joissa kohtaa vain palaneita autonraatoja, ja nauttinut viileästä ilmasta, joka virtaa vieraiden autojen etupenkeille.

Saan jo kaksi ei-fuskattua leukaa.

Taidemuseossa tuli tuttu, seesteinen olo.

Olen uinut solassa vesiputouksen alla ja pysähtynyt silittämään hevosten sametinpehmeitä turpia. Löytänyt piirtämisen uudelleen ja kirpparilta paidan, jota hienompaa ei voi kuvitella.

Ja kyläillyt kaksikolla, jonka luona tuntuu kuin olisi tullut kotiin: on lyhtyjä, kiinalaista teetä ja kaikki nurkat kiehtovaa roinaa täynnä. Nainen on taiteilija, joka tekee upeita lasiteoksia ja vegaaniruokaa. Miehen nimi on Herb. Mikä hieno nimi. Pariskunnan sohvalla majailee tyyppi, joka osoittautui kiipeilijäksi. Jos sadekausi ei iske voimalla päälle, lähdemme ulos kiipeämään. Sisäpaikassa kävin jo, sukkasilla.

Taivas tuntuu jatkuvan loputtomiin ja on öisin täynnä tähtipölyä.

Sain lahjaksi maailman kauneimman myskisaippuan, jota en raaski kuluttaa. Nuuskuttelen vain.

Välillä olen niin turhautunut, että haluan kirkua.

Ja usein niin kiitollinen, että tanssahtelen.