Harmaa, pelottava ja ankea.

Jos tämä on mielikuvasi Kosovosta, et ole yksin.

Niin ajattelee hyvin moni, minäkin ennen matkaa. En tiennyt maasta muuta kuin mitä kansainvälistä politiikkaa lukiessa oppi, eli sotaa ja kauheuksia.

Siksi teki hyvää matkustaa maahan. Se yllätti kauneudellaan.

Rähjäisen ja rapistuneen betonihelvetin sijasta vastassa on vuoria ja moskeijoita. Paavinnäköinen mies myi kojussa popcornia ja kirkas lamppu heijasti hänen päänsä ympärille sädekehän. Siltojen yllä roikkui visiireitä.

Olin jotenkin ajatellut, että maassa vierailu tarkottaisi jotain hyvin aitoa. Että sitä istuisi muovituolilla äijien keskellä ja puhuisi politiikkaa vähäisellä yhteisellä sanavarastolla. Että kiertelisi katsomassa pommitettuja taloja ja tuntisi sellaista ahdistavaa tyydytystä, jota surullisten paikkojen näkeminen tuottaa.

Mutta ei.

Kun saavuin, menossa oli kansainväliset elokuvajuhlat. Siksi kaupunki oli täynnä hipstereitä ja filmiväkeä. Viinilasit kilisivät mukulakivikaduilla ja pienissä baareissa. Lipitin somersbyta seurueessa, johon kuuluivat muun muuassa kuuluisa tv-kasvo ja World Visionin faunavastaava. Koska oli festivaalin päätösilta, luvassa oli vuoden parhaat bileet. Taikaa, tanssia, intellektuelleja ihmisiä! Ja mitä tein minä? Nukahdin.

Koska takana oli pitkä matkustuspäivä, menin hetkeksi lepäämään. Simahdin vuoteelle mekko päällä ja ripsivärit naamassa. Tunnin tirsojen sijasta nukuin aamuun asti. Ei kyllä ihme, koska vuoteena oli hotellin parisänky. Sohvasurffasin tyypillä, jolla oli oma baari ja hotelli. Siksi sain ilmaiseksi oman huoneen koko vierailuni ajaksi. Pienen hetken koin syyllisyyttä, mutta sitten keskityin makaamaan polleana puhtaissa lakanoissa ja hykertelemään onnesta.

Sitten syyllisyys iski taas.

En tiedä, mistä kumman syystä tuntuu jotenkin vaikealta nauttia maasta, jolla on takanaan rankka historia. Ja siitä kirjoittaminen tuntuu vieläkin julkeammalta. Että tässä minä nyt lipitän siideriä ja huljutan kesämekossa, kun moni on kohdannut aivan hirveitä asioita. Yksi mies kertoi, kuinka joutui pakenemaan kotimaastaan sodan aikaan, ja ikäiseni tyttö rukoilee, että pääsisi asumaan muualle Eurooppaan.

Tarinat muhivat mielessä yhä.

Auringonlaskun aikaan kiipesin linnanraunioille, joista levittäytyvä maisema tekee sielulle hyvää. Kun rukouskutsut alkoivat soida joka suunnasta, hetki oli taianomainen. Kerran taas olin kirkkotornissa, kun kellot alkoivat yhtäkkiä jylistä. Paine tuntui selkärankaa myöten.

Harkitsin pitkään, uskaltaako maassa liftata yksin. Kaikki meni kuitenkin kivasti. Joku pyysi rahaa ja joku vaikutti mielenvikaiselta, mutta käskin heidän painua hemmettiin. Lopulta sain kyydin mieheltä, joka luukutti huonoa poppia, kaahasi kovaa ja ohitteli oikealta. Turvavyötä ei ollut, mutta tupakkaa riitti.

Kirjoitin päiväkirjaan, että jos minun kuuluu kuolla kosovolaisessa kolarissa, niin olkoon sitten niin.