”There’s only two times in life, there’s now and there’s too late.”

– Vietnamilainen sanonta

Minulle on hyvin punainen vaate, kun joku sanoo, että no en minä. 

En tule koskaan poimimaan mangoja, totesi kaksikymppinen ystäväni.

Tajusin, etten tule ikinä tekemään tuollaista matkaa, vaan ne ajat ovat ohi, ihmetteli kahden lapsen äiti.

En voi enää vaihtaa alaa, koska olen opiskellut jo vuoden, sanoi Taikissa kärvistelevä ystäväni.

Höpönpöpön ja hoponpoppoo, teki mieli vastata heille kaikille. On suurinta mahdollista haaskausta, että ihmiset eivät toteuta tahtojaan, unelmiaan tai spontaaneja päähänpistojaan. Itseään.

Siksi juuri sinä, tee se nyt.

Lopeta kasaamasta pienessä päässäsi tekosyylistaa, miksi päässäsi kummitteleva idea on turha ja toivoton: kun ei ole rahaa eikä aikaa. Tai koska olet arka tai vääränlainen. Liian vanha, pullea, laiha tai laiska. Koska on lapsi. Koska on poikaystävä, tai koska ei ole. Ja koska asia ei vain koske sinua, pelkästään muita.

Pah.

Se on pötypuhetta.

Lopeta pulinat ja toimi.

Irtisano ihan kiva asunto. Etsiydy haitaritunneille, vapaaehtoiseksi mummokorvaksi tai maratonkouluun. Perusta blogi. Lähetä se pelottava maili, jonka olet aloittanut viidesti. Kutsu naapurin somaliperhe sienipiirakalle. Pyydä ulos tyyppiä, jota et ole nolouspäissäsi kehdannut. Hanki vauva tai karvaton kissa. Pistä ylle se sisiliskomekko, jota siskosi vihaa ja sinä rakastat. Osta lentoliput paikkaan, jonka ajatteleminenkin saa aikaan kuplia ja kauhua.

Tärkein asia, jonka olen matkustamisen avulla tajunnut, on se, että elämä on omissa kourissa.

Se on klisee, mutta niin ovat kaikki todet asiat.

Onnellisimmat tuntemani ihmiset ovat juuri niitä, jotka eivät suunnittele pieruaankin viikkoa, vaan jotka pistävät töpinäksi.

Yksi ystäväni pääsi huippuyliopistoon Italiaan, mutta päätti sen sijaan muuttaa suomalaiseen pikkukaupunkiin opiskelemaan taiteilijaksi. Uskovainen kaverini taas iski baarista pojan ja paineli tämän perässä Kiinaan. Koska tuntui oikealta.

Kun alkaa miettiä, lähes jokaisesta ihmisestä ympärillään keksii hetken, jolloin tämä antoi palaa. Kaikki ovat parhaimmillaan, kun he yllättävät muut, mutta ennen kaikkea itsensä. Ensin jäytävä kauhu, sitten uskallus. Ja sitten se pakahduttava riemu, vapaudentunto ja onni, joka on ehkä ihaninta ikinä.

Vietnamilainen sanonta on ihan oikeassa: on nyt ja on liian myöhään.

On toki myös ihan kohta, huomenna, pian, mutta valitettavan usein niitä seuraa yhä useampi samanlainen, jolloin lopputulos tuppaa olemaan liian myöhään.

Enkä puhu nyt siitä, toteuttaako haaveensa benjihypystä nyt vai vuoden päästä. Ei ole pakko painua Nykiin harjoitteluun tai ilmajoogatunnille heti huomenna vain siksi, että haluaa tehdä niin joskus. Pointti on, että tietää halunsa toteuttamisen olevan mahdollista koska tahansa. Ja kun sen tietää, kyse ei enää venkoilusta, lykkäämisestä tai pelosta, vaan parhaan mahdollisen sauman odottamisesta.

Ja silloin ei ole olemassa asioita, joita ei tule tekemään ikinä. On vain asioita, joita ei ole tehnyt vielä.