Painavin matkatavara on oma pää

On mysteeri, miten meren luona voi aina olla yhtä mukavaa.

Aurinko laskee ja rantaviiva on samettia.

Sitä haahuilee ajatuksiinsa vaipuneena, silittelee simpukoita ja palaa kirkaisten todellisuuteen, kun kotelosta putkahtaa ulos limainen asukas. Ei mieti yhtään mitään, on vaan.

Taisin aiemmin väittää, ettei minulla ole tälle matkalle mitään suunnitelmia. Huijasin.

On minulla yksi: olla huoleton.

Alun perin tavoitteita oli kaksi lisää: olla nuori ja olla kaunis. Mutta ne kuulostivat liikaa tietyltä nyyhkybiisiltä ja kariutuivat, kun sain mustan silmän ja ärhäkän ihottuman, joten jäljelle jäi vain yksi toive, huolettomuus.

Matkoilla on aivan liian helppoa olla olematta läsnä, koska on niin paljon suunnitelmia punottavana. On aina uusia lentolippuja, pankkitilin saldoja ja harmistuksen aiheita. Liian kuuma. Paleltaa. Pissattaa. Nälkä, väsy ja itku.

Sara Karlsson kirjoitti joskus hirveän hyvin, että vain sillä on väliä, miten ikäväksi tai mukavaksi olonsa tekee juuri nyt. Samasta puhui Tuk Tuk Travellersin Juho Sarno sanoessaan, jos kotona kaikki tuntuu ankealta, niin tuntuu myös maailman toisella laidalla. Sama pää on kuitenkin mukana.

Ihan oikeassa ovat.

Matka matkalta tajuan paremmin, että yleensä raskain kannettava ei ole rinkka, vaan oma pää. Vaikka uusien maisemien, ihmisten ja hetkien keskelle on helppo upota hetkeksi, pidemmän päälle ajatukset pysyvät helposti samoina kuin aina muulloinkin. Saan lähes joka päivä itseni kiinni turhien vatvomisesta: ehdinkö keväällä Kiotoon, mikä syksyllä vuosia sitten meni mönkään, paljonko minulla on rahaa, kuinka typerää on paiskia hommia näin kuumassa, ja samaa rataa jatkuu, kunnes olo on uupunut ja kiukkuinen.

Jaksan velloa aikani, kunnes lopulta annan periksi ja hellitän. Ja saman tien keveys palaa. Se on ihme.

Tällä matkalla toivon hoksaavani, miten kepeyden voi saada muutenkin kuin vaikeimman kautta tai vahingossa.

Tähän asti se on sujunut hyvin.

Vaikka olen tuntenut monesti turhautumista, en ole ollut kertaakaan onneton. Jos huomaan muuttuvani levottomaksi, heittäydyn selälleni ja katselen puunlatvoja, tähtiä, lautakaton tuuletinta tai mitä ikinä pääni yläpuolella sattuukaan olemaan.

Huolettomuus tarkoittaa minulle sitä, että asiat ovat ok, olivat ne ihan miten tahansa.

Ja nyt ne ovat näin:

Aurinko laskee. Ja nousee. Sirkat sirittävät.

Olo on tyyni.