Salarantaretki

Otettiin auto ja ajettiin viinitiloille.

Radiossa soi iloinen folk.

Viininmaistelu ei ollut tärkeilevää, kuten luulin, vaan tosi hupaisaa. Tilan omistaja kertoi viineistä niin kiehtovasti, että tuli palava (ja hieman hiprakkainen) hinku unohtaa kaikki ja jäädä paikkaan oppipojaksi. 

Kapusin kuitenkin kiltisti takapenkille, koska matkalla oli toinenkin kohde. Salaranta.

Ja mitkä maisemat perillä odottivatkaan! Ja mikä aaltojen kohina.

Oli niin kaunista ja autiota, ja niin kupliva olo, että piti nakella vaatteet pois ja juosta alasti mereen. 

Aallot olivat sekavia ja aurinko sokaisi.

Heitin rannalla huolimattomia kärrynpyöriä, seikkailin kallioiden taakse ja nukahdin lämpimalle hiekalle.

Pikkukengurut kuikuilivat pusikosta.

Juttelin tovi sitten sukulaiseni kanssa, joka on hyvin varakas. Kinastelimme puolitosissamme siitä, onko rahalla mahdollista tehdä kaikista kokemuksista parempia. Aina kun sanoin asian, joka ei vaadi rahaa, nokkela täti kyllä keksi, miten esimerkiksi liftaus tai tuore rakkaus olisi vielä pikkuisen makeampi paksulla lompakolla.

Mutta nyt ei hänkään olisi keksisinyt, miten tähän retkeen olisi voinut ostaa mitään lisää. Mitään ei puuttunut, ei mitään.

Tolkienin sanoin: If more of us valued food and cheer and song above hoarded gold, it would be a merrier world.

Tai Paul Simonin: I’ve got nothing to do today but smile.

Tai ihan omin: meri ja viini, huippudiili. Jou.