21,1km
Niin se vaan on, että toissa lauantaina mä juoksin puolimaratonin. Matkalla juoksemassa mukana olivat siskoni ja poikaystäväni. He juoksivat perässäni, joten näin heidät lähdössä ja maalissa.
Ensimmäiset 16 km meni mun osalta ongelmitta ja oma fiilis oli katossa. Matkalla meitä oli kannustamassa veljeni ja vanhempani. Juoksu kulki ja adrenaliini virtasi. 16km jälkeen fiilis vaihtui hyvästä juoksu fiiliksestä aivan muualle. Jossain kilometrillä 16 bongasin ensimmäiset ensiapua tarvitsevat. Päähäni tuli kaikki kauhukuvat siskoistani ja poikaystävästäni pyörtyneinä Helsingin kaduille. Jatkoin juoksua ja kiristin tahtiani. Kilometri 18 oli kammottava, tiedossa oli ylämäki. Koko matka tuohon asti oli enemmön tai vähemmän juostu paahteessa muutamaa noin 200metrin varjo osuutta lukuunottamatta. Itse kävelin tuon ylämäen, koska en vain pystynyt. Tuntui, että olisin pyörtynyt siihen paikkaan. Tuon jälkeen jatkoin juoksua kohti maalia.
Viimeiset kilometrit tuntuivat pitkiltä. Ja samalla näki keskeyttäneitä henkilöitä ja ambulansseja, huoli omasta seurueesta kasvoi. Siinä vaiheessa jos missä, tajusi ettei tämä juoksu ollut leikin paikka. Lopulta juoksin maaliin ajassa 2h 10min. Ja en voinut olla muuta kuin iloinen omasta suoriutumisestani, vaikka kyllä tuo pieni kävely osuus harmittaa suunnattomasti! Ensi kertaan onkin petrattavaa sitten! Myös muut seurueeni henkilöt pääsivät maaliin.
Maalissa ilmoitin, etten ikinä enää juokse tuota matkaa. Mutta niin se vaan on, että aika kultaa muistot. Nimittäin hieman reilu viikon jälkeen suorituksesta suunnittelen jo seuraavaa puolikkaan juoksua. Sitä ennen on kuitenkin tiedossa muutama 5km ja 10 km juoksu.
Itselleni tärkeintä näissä ei ole voitto, vaan oman suorituksen parantaminen ja parhaani tekeminen! Nautin itse siitä fiiliksestä, joita nämä tapahtumat/ kisat tuovat mukanaan!

Ihanaa alkanutta viikkoa!
-Nanne