Minne se uteliaisuus vie?

Minä. Ensimmäisellä ulkomaan matkallani. Kuva on vähän heikko koska otin sen valokuvasta.

Olen yksi kuudesta lapsesta, ensimmäinen. Oli varmasti melko mukavaa lähteä yhden lapsen kanssa reissuun. Neljän, viiden tai kuuden kanssa se olisi käynyt jo aika haastavaksi. Matkamme jäivät siis Suomen rajojen sisälle. Mutta eipä sitä kauemmaksi osannut kaivatakaan. Ei juuri kukaan muukaan siihen aikaan reissannut usein. 

Kuitenkin rakastin uusia paikkoja, uusia kaupunkeja ja ihmisiä. Minulla oli yläasteikäisenä ystäviä ympäri Suomea. Monet kaupungit tulivat tutuiksi kun niitä koluttiin kavereiden kanssa. Ja lisäksi rakastan luontoa ja metsää. Partioleirit toivat seikkailua ja extreme elämää riittävästi.

Olen aina ollut utelias ja kiinnostunut uusista asioista. En kuitenkaan osannut kuvitella, että tuo uteliaisuus ja seikkailunhalu vielä kuljettaisi minua ympäri maailmaa. Erään ystäväni kanssa kuitenkin aloimme haaveilla interrail-reissusta. Ei kestänyt kovin kauaa, niin haaveilusta tuli ihan todellisia suunnitelmia. 21-vuotiaana sitten heitin rinkan selkään, ensimmäiselle kaukomatkalleni. Siihen asti eksoottisin reissu oli ollut Venäjälle ja eteläisin Etelä-Ruotsiin joten ei ihme, että tämä oli jännittävä ja muutoksen tekevä matka. Ymmärsin, että kielitaitoa tärkeämpää on uteliaisuus ja ihmisten arvostaminen, löysin rakkauden Välimereen ja etelä-Eurooppaan, rakastuin entistä enemmän juniin ja sain lähtemättömän matkakärpäsen puraisun. Sen reissun jälkeen olen saanut matkustella eri puolilla maailmaa(pääasiassa kuitenkin Euroopassa), luku huitelee jossain 40 tietämillä. Olen kiitollinen jokaisesta kokemuksesta ja uudesta ystävästä matkan varrelta. Olen oppinut paljon, oppinut ymmärtämään maailmaa ja itseäni paremmin.

On ihanaa lähteä seuraavalle reissulle. Tuntuu hyvältä mennä paikkoihin joissa on jo ollut aiemmin, tuntuu hyvältä nähdä vanhoja ystäviä.