MarianniinaMay

14.11.2018 marianniina

”Älä jää tuijottaa peiliin, sillon et nää mihin ajat”

Tässähän onkin vierähtänyt jo kohtalaisen pitkä tovi! Olisi kiva kertoa jotain todella mullistavaa, mutta nyt ikävä kyllä sanainen arkkuni on kohtalaisen tyhjä, tai ainakaan ei ole kovin sattunut ja tapahtunut mitään julkaisukelpoista (se Tinder! Hahhhaaaa. Vitsivitsi).

Edellisen kerran kun kirjoitin – ja tarkoitin joka sanaa – sain paljon viestejä siitä, että uskallan olla avoin ja että moni muukin on kokenut vastaavaa, tai että ei se muidenkaan elämä aina ole ihan niin täydellistä, kuin miltä se Instagramissa näyttää. Olisin helposti voinut jäädä siihen omaan tunteeseen ja suruun vellomaan, mutta ei sellaiseen oikein jaksa jäädä, elämä on liian ihmeellinen sillä tavalla tuhlattavaksi. Tuolloin annoin itselleni kuitenkin kolme vapaapäivää aikaa itkeä ja tuntea, että olen ainut ihminen maailmassa, jolle käy näin ikävästi ja että elämä loppuu nyt tähän, ajatellen että mitään hyvää ei luultavasti enää ikinä ole kohdalleni tiedossa. Siitäkin huolimatta, ettei se tietenkään ole totta. Mutta kyllä minua ainakin helpottaa, että saan luvan kanssa olla surullinen ja itkeä kun itkettää, se menee ohi kyllä.

Kun ihmisten kanssa keskustelee, huomaa kuinka suuria viisauksia monet sanovat, ihan ehkä huomaamattaankin. Yksi eniten hyödyttäneistä ajatuksista on ”Jos et tiedä mitä tekisit, älä tee yhtään mitään”. Miten helppoa! Tai että ”Sinä itse olet elämäsi rakkaus”. Niin, miksi se on niin vaikeaa muistaa? Miksi itseään ei voisi kohdella samalla rakkaudella kuin kaikkia muitakin? Jollen jo aiemmin tätä maininnut, niin mummin viisauksista suurin on että ”asiat tapahtuvat meille meidän parhaaksi, ei meidän mieliksi”. Huoh, miksi oi miksi!? Ja sitten sen on kuitenkin oltava juuri niin ja se tulee todeksi hyvin usein, ihan tavallisissakin tilanteissa, ei pelkästään ihmissuhteissa.

Katsoin myös ensimmäistä kertaa Ensitreffit alttarilla-sarjan alusta loppuun ja jotenkin siinä korostui naisten ja miesten – niin kovin erilainen – ajatusmaailma. Esimerkiksi kahvinkeitin ostoksilla vaimo puhui kuin tehtäisiin jotain suurta ja parisuhteen kannalta merkittävää (ensimmäinen yhteinen ostos!), kun miehelle se nyt vain oli (olkia kohauttaen) yksi kahvinkeitin. Sarjan päätösjaksossa sanottiin myös, että ”loppujen lopuksi jokainen meistä menee naimisiin tuntemattoman kanssa”. Sekin jotenkin tuntui vaan niin lohdulliselta.

Tällaisissa ajatusmyrskyissä olen tätä syksyä täällä viettänyt, pää tulee kipeäksi liiallisesta pohtimisesta, olisinko voinut tehdä jotakin toisin ja mihin elämä tästä nyt sitten menee, tuleeko minusta ikinä aikuista vai jäänköhän tähän? Kaikkien lupausteni vastaisesti asun tällä hetkellä soluasunnossa, eikä minulla ole juuri nyt kiire lähteä mihinkään. Töissä käyn niin kuin kuuluukin ja ehkä vähän odotan, että joku suuri ajatus tulisi ja näyttäisi sen tulevaisuuden suunnan vielä minulle joskus. Kaikesta pohdinnasta, epävarmuudesta ja ennalta arvaamattomasta tilanteesta huolimatta, olen kuitenkin poikkeuksellisen tyytyväinen olooni, omassa elämässäni täällä. Joten eihän se kai ole väärin sitten vain olla näin? Tänä aamuna entinen kollega sanoi minulle, että ”taidat olla vähän kuin kissa, aina putoat jaloillesi.” Niin, toivoisin, että se on niin, koska sehän tarkoittaa, että minulla ei ole mitään hätää.

Kuvissa Barcelonalainen kissaystäväni, kukkia samaisesta kaupungista ja viimeisenä todistus siitä, että kävin keräilemässä vähän roskia. Olen siis ulkoiluttanut itseäni ja tehnyt hyvää hieman maailmallekin, en pelkästään pohdiskellut kotosalla. Myös Suomen visiitti alkaa olla lähellä, ehkä siis nähdään pian!?

suhteet oma-elama rakkaus mieli

22.8.2018 marianniina

”Täällä kasvaa ainoastaan ajatus, ei meitä ikuiseksi tehtykään”

Kun näitä asioita tänne kirjaa, niin ei aina tiedäkään kirjoittavansa jo tulevaa. Edellisen kerran kesäkuun lopussa olen kirjoittanut, että ”sinä päivänä, kun voidaan tästä lähteä, niin lähdetään”. Se pitää edelleen täysin paikkansa, mutta enää ei lähdetä yhdessä.

Tästä aiheestahan lauluja on kirjoitettu maailma täyteen, mutta ehkä Jenni Vartiainen pukee sanoiksi parhaiten laulaessaan rakkaudesta ”hei onko totta vai jonkun keksimää, että päättyä se voi ja arvet siitä jää, onko se sitä, että tahdon sinun olevan vain mun ja jos luovun sinusta, niin silloinko epäonnistun”.

Koska epäonnistuminen on ehkä päällimmäinen tunne ja sen jälkeen tietysti pelko tulevasta. Kaikki sanoo, että kaikki muuttuu vielä hyväksi, mutta mitä jos ei muutukaan. Ja mikä itse asiassa on hyvää? Mehän ollaan kamalan trendikkäitä toki, koska elokuu on nykyään erokuu. Näin olen lukenut kaikista lehdistä viime aikoina, ja kauan ajattelin, että itse en sitä tänne edes kirjoita, mutta ollaan oltu niin julkisesti yhdessä, että jotenkin tästä tarinasta jäisi yksi luku kirjoittamatta, jos jättäisin tämän kertomatta. Ehkä se vie myös eteenpäin omia ajatuksia.

Ja eteenpäin tässä kai olisikin mentävä, mutta kieltämättä välillä tuntuu, että kun menee eteenpäin kaksi askelta, niin takaisin tulee ainakin neljä. Eikä kaikki ole pelkkä rikki mennyt parisuhde, vaan oma tilanne kokonaisuudessaan. Olen vieraassa maassa, kohtalaisen yksin, en puhu kieltä, joudun taas etsimään uuden asunnon. Miehestä puhumattakaan – se nainen, joka ikinä on halunnut perhettä ja ikää alkaa olla yli kolmenkympin saattaa tietää tunteen, kun sitten onkin yksin ja koko ajatus perheestä omalle kohdalle vain lipuu jonnekin kauas.

Voihan se olla niin, että ehkä sitä ei ole tarkoitettukaan minulle ja uskon, että sen voi vielä hyväksyä ja elämä on hyvää ilmaankin. Ja onhan minulla vielä aikaa, tiedän. Mutta niin kauan kuin minulla ei ole miestä, eikä perhettä, niin minun on kamalan vaikea uskoa, että minulla on niitä. Tiedättekös? Vähän niin kuin että ei voi tietää, sitä mitä ei voi tietää.

Sitä paitsi, meidän suku jatkuu ilman minunkin panostani ja saan onneksi nauttia tätinä olosta, joka on kyllä erityisen mukavaa, palautusoikeus ja kaikki parhaat palat! Mutta ei se vie pois sitä tunnetta ja pelkoa, silloin kun siinä pelkotilassa on sisällä. Ei sen tarvitse olla kateus tai katkeruus, se on ymmärrys siitä, että aika kuluu ja tässä ”mä hiihdän”, niin kuin Anttikin sanoo. Sen verran jaksan uskoa elämään, että se varmasti vielä helpottaa, mutta ei sitä tunnetta voi ohittaa. Siltä minusta vaan tällä hetkellä tuntuu, pelko on todellinen, eikä se lähde pois sillä ”käyt suihkussa ja vaihdat vaatteet ja teet jotain kivaa”. Jenni Vartiainen laulaa myös, että ”itkuja varten on ihmisen silmät, vieriköön kyyneleet, tuleehan tuolta se toinen päivä kun on keveät askeleet”.

Eli kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, en edelleenkään tilannut maitojunaa, vaikka kävin kyllä viikon Mikkelissä miettimässä. Mutta se on siitä lohdullinen paikka, että siellähän se on ja pysyy – minun ei välttämättä tarvitse. Tulen sitten kun tulen, jos tulen, mutta en juuri nyt, minulla on täällä työ ja uusi koti löytyy varmasti kun saari tyhjenee talvea kohden.

Kerrankin annan sille elämälle sen mahdollisuuden, niin kuin meille (epäonnistujille?) aina sanotaan. En vaadi, enkä pyydä enkä suunnittele mitään, olen ja odotan että ”ne asiat kyllä järjestyy”. Yhtä jos voin pyytää, niin toivoisin, että kukaan ei enää ikinä sano minulle seuraavaa lausetta: ”kyllä se rakkaus sieltä tulee, silloin kun sitä vähiten odottaa”. Olen ollut sinkku ennenkin ja kuullut ne jutut jo aikaisemmin, nyt olen sillä kuuluisalla toisella kierroksella. Keksikää siihen jotain vähän kannustavampaa, kiitos! Esimerkiksi minun eroja kokenut rakas mummi lohdutti lämpimästi; ”kyllä siihen sitten tottuu” ja ”elämä olisikin kamalan tylsää, jos aina olisi saman ihmisen kanssa”. Toisin kuin kuusi vuotta sitten, nyt tiedän myös, että parisuhde ei ole sen autuaampaa (toki se on kivaa, silloin kun se on kivaa), kuin sinkkuna olokaan, joten eiköhän samassa veneessä olla kaikki.

Kun lähdin tänne, ajattelin että olisi kamalan tylsää pitää tätä blogia, jos me vaan muutetaan tänne, löydetään koti ja käydään töissä, koska eihän siitä olisi edes mitään kirjoitettavaa. Mutta onneksi elämä järjesti tämänkin asian. ”Viha kun haihtuu ja surukin haihtuu niin mitähän jäljelle jää? Kaksi ihmistä, joilla elämä on edessä.”

suhteet oma-elama rakkaus ystavat-ja-perhe