”Älä jää tuijottaa peiliin, sillon et nää mihin ajat”

Tässähän onkin vierähtänyt jo kohtalaisen pitkä tovi! Olisi kiva kertoa jotain todella mullistavaa, mutta nyt ikävä kyllä sanainen arkkuni on kohtalaisen tyhjä, tai ainakaan ei ole kovin sattunut ja tapahtunut mitään julkaisukelpoista (se Tinder! Hahhhaaaa. Vitsivitsi).

 

Edellisen kerran kun kirjoitin – ja tarkoitin joka sanaa – sain paljon viestejä siitä, että uskallan olla avoin ja että moni muukin on kokenut vastaavaa, tai että ei se muidenkaan elämä aina ole ihan niin täydellistä, kuin miltä se Instagramissa näyttää. Olisin helposti voinut jäädä siihen omaan tunteeseen ja suruun vellomaan, mutta ei sellaiseen oikein jaksa jäädä, elämä on liian ihmeellinen sillä tavalla tuhlattavaksi. Tuolloin annoin itselleni kuitenkin kolme vapaapäivää aikaa itkeä ja tuntea, että olen ainut ihminen maailmassa, jolle käy näin ikävästi ja että elämä loppuu nyt tähän, ajatellen että mitään hyvää ei luultavasti enää ikinä ole kohdalleni tiedossa. Siitäkin huolimatta, ettei se tietenkään ole totta. Mutta kyllä minua ainakin helpottaa, että saan luvan kanssa olla surullinen ja itkeä kun itkettää, se menee ohi kyllä. 

 

Kun ihmisten kanssa keskustelee, huomaa kuinka suuria viisauksia monet sanovat, ihan ehkä huomaamattaankin. Yksi eniten hyödyttäneistä ajatuksista on ”Jos et tiedä mitä tekisit, älä tee yhtään mitään”. Miten helppoa! Tai että ”Sinä itse olet elämäsi rakkaus”. Niin, miksi se on niin vaikeaa muistaa? Miksi itseään ei voisi kohdella samalla rakkaudella kuin kaikkia muitakin? Jollen jo aiemmin tätä maininnut, niin mummin viisauksista suurin on että ”asiat tapahtuvat meille meidän parhaaksi, ei meidän mieliksi”. Huoh, miksi oi miksi!? Ja sitten sen on kuitenkin oltava juuri niin ja se tulee todeksi hyvin usein, ihan tavallisissakin tilanteissa, ei pelkästään ihmissuhteissa.

Katsoin myös ensimmäistä kertaa Ensitreffit alttarilla-sarjan alusta loppuun ja jotenkin siinä korostui naisten ja miesten – niin kovin erilainen – ajatusmaailma. Esimerkiksi kahvinkeitin ostoksilla vaimo puhui kuin tehtäisiin jotain suurta ja parisuhteen kannalta merkittävää (ensimmäinen yhteinen ostos!), kun miehelle se nyt vain oli (olkia kohauttaen) yksi kahvinkeitin. Sarjan päätösjaksossa sanottiin myös, että ”loppujen lopuksi jokainen meistä menee naimisiin tuntemattoman kanssa”. Sekin jotenkin tuntui vaan niin lohdulliselta.

 

 

Tällaisissa ajatusmyrskyissä olen tätä syksyä täällä viettänyt, pää tulee kipeäksi liiallisesta pohtimisesta, olisinko voinut tehdä jotakin toisin ja mihin elämä tästä nyt sitten menee, tuleeko minusta ikinä aikuista vai jäänköhän tähän? Kaikkien lupausteni vastaisesti asun tällä hetkellä soluasunnossa, eikä minulla ole juuri nyt kiire lähteä mihinkään. Töissä käyn niin kuin kuuluukin ja ehkä vähän odotan, että joku suuri ajatus tulisi ja näyttäisi sen tulevaisuuden suunnan vielä minulle joskus. Kaikesta pohdinnasta, epävarmuudesta ja ennalta arvaamattomasta tilanteesta huolimatta, olen kuitenkin poikkeuksellisen tyytyväinen olooni, omassa elämässäni täällä. Joten eihän se kai ole väärin sitten vain olla näin? Tänä aamuna entinen kollega sanoi minulle, että ”taidat olla vähän kuin kissa, aina putoat jaloillesi.” Niin, toivoisin, että se on niin, koska sehän tarkoittaa, että minulla ei ole mitään hätää.

 

Kuvissa Barcelonalainen kissaystäväni, kukkia samaisesta kaupungista ja viimeisenä todistus siitä, että kävin keräilemässä vähän roskia. Olen siis ulkoiluttanut itseäni ja tehnyt hyvää hieman maailmallekin, en pelkästään pohdiskellut kotosalla. Myös Suomen visiitti alkaa olla lähellä, ehkä siis nähdään pian!?