Emme olleetkaan yksin
Meidän arki rullaa omalla painollaan, kuten jo aikaisemmin kerroinkin. Kovin ihmeellistä ei ennätä tapahtua, koska ollaan niin paljon poissa kotoa, tai ainakin toinen on useimmiten töissä. Kolmisen kuukautta on kuitenkin sellainen aika, että siinä ennättää käydä läpi melkoisen tunteiden kirjon ja itselläni on ollut joitakin hyvinkin vaikeita päiviä. Vaikka en entiseen haluakaan, niin ei se yksinäisyyttä poista. Ajattelin siis, että se johtuu siitä ja jostain oudosta mitä ympärillä tapahtuu. En oikein ymmärtänyt, että mikä vaivaa, mutta jotenkin olin todella äkäinen (ei sinänsä poikkeuksellista) ja huonotuulinen ja kaikki tuntui olevan vinossa. Heräilin yöllä ihmeellisesti ja sanoin Albertolle, että en tiedä mikä on pielessä, mutta jotain tapahtuu. Syytin tietysti Albertoa ja kohdistin kaiken ärtymyksen häneen. Keneenkä muuhunkaan!?
Viime sunnuntaina tulin sitten töistä kotiin ja näin meidän keittiössä oudot punaiset jäljet ja ajattelin että voi hiton hitto, miten Alberto taas on jo sotkenut kaikki paikat, vaikka olin 100 % varma, että jätin keittiön tasot puhtaiksi lähtiessäni. Kysyin Albertolta, että mitä hän on syönyt ja miksi sotku? Noh, Albertohan sanoi, että ei sotku ole hänen jäljiltään. Ajattelin vain että joopa joo. Sitten mentiin meidän terassille syömään ja siinäkin pöydällä oli outoa sotkua. Silloin lähdettiin muina sherlockeina keittiöön tutkimaan ”verijälkiä”, jotka joku oli sinne siis jättänyt. Joku siksi, että se ei ollut kumpikaan meistä!? Jälkiä oli keittiön lisäksi myös eteisessä.
Meillä oli kevään aikana vähän samanlainen kokemus, kun meidän naapuri ampui lintuja meidän terassin läheisyydessä ja silloin terassilta löytyi oletettavasti linnun verta. Raatoa ei näkynyt, mutta lintuja ei ole enää lennellyt ja tiedetään, että naapurilla on pyssy (kivaa). Ei tehty silloin ilmoitusta poliisille, mutta nyt alkoi jo pelottamaan sen verran, että lähdetiin saman tien poliisiasemalle.
Siellä sitten kerrottiin tarina alusta alkaen ja sanottiin, että ei tiedetä kuka ne jäljet on jättänyt, mutta se ei ole meistä kumpikaan. Ystävällinen poliisimies ei nauranut meille, vaan kirjasi raportin ja seuraavana aamuna meidän asuntoon tuli kaksi poliisia suorittamaan tutkimuksen. Ihan kuin elokuvissa! He ottivat näytteet ”verestä” ja sen jälkeen kävivät läpi meidän jääkaapin sisällön. Paljastui, että veren lähde oli meidän balsamicopurkki. Kyllä nauratti ja naurattaa edelleen! Mutta se ei naurata, että se ei oikeasti ollut meidän jäljiltä, vaan joku on omatoimisesti tullut meidän asuntoon, ilmeisesti syönyt, ehkä vähän nukkunut ja varmaan käyttänyt myös vessaa. Poliisit olivat tästä vakuuttuneita, ei olla keksitty itse. En usko että se oli ainut kerta, mutta nytpähän tiedetään ja ovet on aika tarkasti kiinni tästä eteenpäin. Mitään ei onneksi ole hävinnyt, mutta varmaa on, että tämä ei enää ole unelmien asunto ja sinä päivänä kun voidaan tästä lähteä, niin lähdetään. Ehkä se vierailija oli siis se, mikä niin kovasti vaivasi…
Että sellaista meidän ”tavalliseen” arkeen kuuluu tällä kertaa.
