Ihan tavallista meille kuuluu

Joku on jo ehkä ennättänyt pohtia, että mitähän niille kuuluu, kun ei mitään kuulu. Noh, kerrankin ihan tavallista! Mutta siinä onkin ollut vähän opettelua, meillä kun ei ikinä ole tähän mennessä vielä ollut ihan tavallista, eli siis virallisia työaikoja ja työpaikkoja molemmilla yhtä aikaa! Siinä sitten mietitään, että kumpi ennättää laittaa ruokaa, käydä kaupassa, siivota… Sellaistako elämä onkin yleensä!?!

 

Vaikka yrittämisessä on paljon haastetta, niin ei sitä ehkä itse ymmärräkään, että tietty vapaus on kuitenkin. Ja sitä paitsi siivouksestahan ei yrittäjänä tarvitse huolehtia, koska sitä ei ennätä kuitenkaan. No ei, mutta siis että vaikka yrittäjänä olisikin suotavaa ilmaantua työpaikalle, niin kenellekään ei tarvitse selittää, miksi on viisi minuuttia myöhässä (en puhu nyt asiakkaista, heidän ei pidä antaa odottaa). Toista se on työntekijänä, metro ei täällä odottele ja myöhästymisiä joutuu selittämään ja ilmoittamaan!? Lisäksi tietynlainen vastuusta luopuminen, jota tavallaan olen odottanut, on laittanut miettimään, että mitä sitä tässä nyt sitten oikein haluaa. Toisaalta, ehkä juuri siksi tarvitsinkin ja tarvitsen edelleen tämän ajan, kaukana kaikesta siitä, mitä viime vuodet ovat olleet ja tuoneet mukanaan.

 

Vaikka minulla on täällä työpaikka, ja en siellä ole vastuuroolissa, olen toki edelleen vastuussa Nandasta, joten kaikesta en ole luopunut. Hoidan suuren osan Nandan asioista koneella netin kautta, aivan samalla tavalla kuin tein Suomessakin.  On niin paljon asioita, tarjouksia, viestejä, laskuja, suunnitelmia, jotka teen, mutta jotka eivät vaadi minun fyysistä olemistani kahvilalla. Silti tämä helposti näyttäytyy sellaisena, etten tee töitä, koska en ole itse paikalla kahvin keitossa ja tätä ratkaisua on joutunut selittelemään useampaan otteeseen. Myös lähdön syitä on ehkä arvuuteltu, mietiskelty, kyselty ja udeltu, jopa siinä määrin, että itsekin alkaa jo epäillä itseään, olikohan tämä sittenkin virhe? Kuitenkin tämä aika, jonka olen ollut poissa, on vain vahvistanut käsitystäni siitä, että ratkaisu on oikea ja ainut, jonka tässä tapauksessa pystyin tekemään.

 

Ei ole siis tapahtunut mitään yksittäistä katastrofia tai asiaa, miksi aika Mikkelissä olisi ollut jotenkin huonompi kuin muut ajat. Ehkä kuitenkin se, että kaikki tapahtui silloin alun perin niin nopeasti, oltiin niin nuoria, täynnä intoa ja elämää ja silmittömän rakastuneita, että ei ymmärretty ajatella tulevaa.

 

Kun vuodet sitten vierivät ja todellisuus ei vastaa odotusta, alkaa tietynlainen tyytymättömyys vaivata. Meillä oli aina seuraava matka varattuna tai vähintään suunnitelmissa. Meillä ei viiteen vuoteen ostettu kotiin yhtään mitään, koska muutto olisi kuitenkin tulossa. Säästetään nyt, että sitten kun lähdetään… Samaan aikaan yritys kasvoi ehkä kovempaa tahtia, kun mitä odotettiin tai mihin meidän osaaminen riitti ja vauhtisokeus yllätti. Meidän yhteistyö ei toiminut, työpäivät menivät kinasteluun. Ulospäin meillä oli täydellinen tarina ja vauvauteluita tuntemattomilta (koska sehän olisi ollut täydellinen pala tätä tarinaa), kotona sitten itku, että ei me tätä oikeasti haluttu. Sitä ikään kuin itse rakentaa itselleen vankilan ja ei kai ole tarpeeksi rohkeutta lähteä ennen kuin…

 

…sitä vaan sitten päättää, että jotain on tehtävä. Pelastetaan joko parisuhde tai yritys, mutta kaikkea ei välttämättä voida saada. Päätettiin pelastaa parisuhde ja sen takia me tänne tultiin. Että voitaisiin elää ihan tavallista elämää, ihan niin kuin kaikki muutkin ihmiset. Alberto ei tule ikinä sopeutumaan tai työllistymään Mikkeliin ja sen takia meidän yhteinen elämä on rakennettava jonnekin muualle. Jos me sen lisäksi vielä onnistutaan pitämään yritys ja siellä olevat työpaikat, ollaan superiloisia. Koska pidemmällä aikavälillä täältä käsin toimiminen voisi kuitenkin olla haastavaa, on kesän aikana uusi yrittäjä tulossa Nandaan puolikkaalla osuudella, jolloin vastuuta saadaan vähän jaettua niin, että paikalla on yksi yrittäjä ja minä jatkan vanhaan malliin etätöinä. Tahtotila on se, että tämä ratkaisu on hyvä ja yrityksen elämä jatkuu! Mutta niin, ehkä siis tärkeimpänä pointtina tässä päätöksessä takana on kysymys, yhteinen elämä vai yritys? Ja me nyt sitten vaan valittiin yhteinen elämä, meni syteen tai saveen.

 

Ensi kerralla lupaan vähän vähemmän filosofista pohdintaa. Täälläkin alkaa vihdoin olla kesäkelit, kunhan ne sieltä Suomesta tänne asti rantautuu, eli meille varmaan tapahtuu muutakin kuin kaupassa käyntiä toppatakki päällä!