Kotirouvailua ja kiipeilyä
Vähän naurattaa tuo meidän yhteinen elämä, josta viime tekstissä mainitsin, koska Alberton työpäivät ovat tällä hetkellä niin pitkiä ja minulla välillä niin erikoiseen aikaan, että ei välttämättä nähdä ollenkaan. Osat ovat vähän kääntyneet ylösalaisin ja alan ymmärtää myös, kuinka pitkiä ja yksinäisiä aikoja hänellä saattoi Mikkelissä olla… En tosin ajatellut vaipua synkkyyteen, mutta toki vie aikaa tottua siihen, että asiat ovat nyt vähän toisin.
On meillä ollut pari yhteistäkin vapaapäivää ja koska Alberton mielestä vapaapäivät on tehty sitä varten, että silloin pitää tehdä jotain, meidän piti lähteä vaeltamaan. Tai siis omalla kohdallani se meni kyllä jo ihan kiipeilystä, kun kolme tuntia piti kivuta vuorenrinnettä ylöspäin. Samalla hetkellä, kun oltiin sen kirotun kukkulan huipulla, taivaat aukesivat ja vettä tuli kuin Esterin Mikkelistä? Viittaan tällä siihen nerokkaaseen lausahdukseen, josta ei toivottavasti tule Mikkelin slogania, eihän..?
Noh, sitä vettä siis tuli ja sitä tuli paljon, eli koko sen ajan, kun sitten käveltiin sitä rinnettä alaspäin. Niin, se kesti sen jonkun kolme tuntia myös takaisin päin. Kun sitten päästiin bussipysäkille, bussi oli niin täynnä, että se jätti meidät odottelemaan seuraavaa ja päivän viimeistä bussia, johon onneksi mekin mahduttiin. Koska jos ei oltaisi mahduttu, olisi vapaapäivä saattanut saada vielä ikävämpiä säväyksiä.
Eli aina niinä hetkinä, kun Alberto ei johdata minua jonkun urheilullisen tai seikkailullisen asian pariin, joudan siivoilla, kokkailla, juoda kahvia, selata nettiä ja miettiä maailman menoa, välillä vähän liikaakin. Sitä vähän paisuttelee asioita mielessään ja helposti tuntee olevansa aika yksin. Kunnes sitten astuu kadulle ja se on niin täynnä, että eteenpäin ei pääse, mutta se on kai hinta mikä pitää maksaa siitä, että asuu turistirysän sydämessä.
Yksinäisyys ei sinänsä ole ongelma, koska olen tainnut aina olla oman tieni kulkija, mutta ehkä se täällä korostuu, kun ei ole edes mahdollisuutta mennä kenenkään luo ihan vaan käymään. Nyt on ensimmäinen viikko, jolloin töissä on harjoitusviikkojen jälkeen se oikea aikataulu, johon kuuluu 6 päivää töitä ja 3 päivää vapaata. Vielä ei ole aivan löytynyt se rytmi, jossa ajattelin näitä asioita tehdä ja hoidettavia asioita hoitaa, joten opettelua vähän on. Työvuorot löysin kyllä ja tiedän milloin sinne pitää mennä, mutta vaikka työ ihan mukavaa onkin ja monin tavoin se helpottaa täällä oloa, luulen että olen silti loppujen lopuksi jonkun tason yrittäjä aina. Mitä sitten yritän ja milloin, se varmaan jää nähtäväksi ja selvinnee joskus… tai sitten ei.
Jos siis väittäisin, että ikinä ei ole ikävä Suomeen ja että en muka haluaisi nyt päästä mökille uimaan ja saunomaan, niin kyllähän sitä sitten vähän valehtelisi sekä itselleen, että muille. Mutta se kai kuuluu muutokseen se, että jotain jää kaipaamaan ja pitää vaan löytää ne uudet asiat uusista kuvioista. Vaikka sitten siitä kiipeilystä. Koska olihan se oikeasti ihan mukavaa ja luonto on äärettömän kaunis. Siis silloin, jos sen sumulta pystyy näkemään, ihan niin kuin elämä yleensäkin.
