Oma koti kultaakin kalliimpi
Lähtiessä ja tänne tullessa ajatus siitä, että meillä ei ole oikeaa kotia, tuntui toki pelottavalta, mutta myös kovin kaukaiselta. Kyllähän ihmiselle aina koti löytyy ja paikan päältä sitä on helpompi etsiä. Asiat järjestyy! Ensimmäiset päivät olin siis huoletta hostellissa. Hostal Apuntadores sijaitsee aivan keskustassa ja hostelliksi se oli tosi siisti. Huoneet olivat pieniä, pimeitä ja kylmän kosteita, mutta eihän se alkuun haitannut, eihän sinne ollut tarkoitus jäädä ja sijainti ratkaisi tässä tapauksessa, koska halusin olla keskustassa. Ensimmäisenä viikonloppuna sain hetken nauttia vähän paremmista oloista, kun sukulaisen seurassa pääsin Nakar Hotelliin, joka sekin oli keskustassa, mutta hintaluokka oli hieman toinen, huoneet isoja, valoisia ja lämpimiä. Siellä oikeastaan voi unohtaa sen, että oikeakin koti pitäisi löytää.
Kun Alberto tuli ”kotiin” siirryttiin keskustasta vähän kauemmas S’Arenalin alueelle, koska alun perin luultiin, että ei välttämättä haluttaisi olla ihan keskustassa. Ajoitus sattui myös hyvin lähelle pääsiäistä, joten kohtuuhintaisen majapaikan löytäminen ei ollut ihan helppoa. Matkalla keskustasta katsoin ympärilleni enkä ollut uskoa silmiäni, että edelleen puhutaan samasta maasta ja samasta kaupungista. Mitä lähemmäs määränpäätä tultiin, kyltit alkoivat olla saksan kielisiä ja ravintolat ja tissibaarit vilahtelivat vuorotellen krääsäkauppojen kanssa. Hetken ajattelin olevani taas kerran Thaimaassa.
Perillä meitä sitten odotti Airbnb-asunto, josta meille oli varattu se kaikista pienin huone ja talossa oli tietenkin 5 muutakin henkilöä. Vielä muutama vuosi sitten olisin voinut vähän vaikka suutahtaakin, mutta koska meillä kummallakaan ei ollut allekirjoitettua työsopimusta eikä varsinaista tietoa siitä, millä sitten pidempiaikaisesti elellään, otin kohtalaisen nöyränä vastaan sen mitä eteen tuli ja olin hiljaa. Asunto oli kiva ja kämppikset mukavia, eniten harmitti sijainti, joka tosiaan oli kaikista surkeinta (ja siitä huolimatta kalleinta!) aluetta tältä rantaviivalta. Mitä lähemmäs keskustaa siirtyy rantaa pitkin, sitä mukavampia paikkoja löytyy ja näkymät alkavat taas muistuttaa sitä Mallorcaa mihin luulin tulleeni.
Meillä oli siis 10 päivää aikaa löytää meille pysyvämpi koti.
Ensimmäisenä päivänä sitä ottaa aika rennosti. Soitetaan, ei vastata, soitetaan, ja joku vastaa mutta sieltä sanotaan, että jos teillä ei ole työsopimuksia ja jos ette tee vuoden vuokrasopimusta ja maksa kolmen kuukauden takuuta ja sitä ja tätä niin turha haaveilla. Sitten sitä hetkeksi luovuttaa, okei, no odotellaan ja katsellaan, ehkä etsitään joku huone pidemmäksi aikaa keskustasta, josta olisi sitten helpompi etsiä kotia ja työpaikkaa ja nythän on pääsiäinenkin… Asunto- ja huoneilmoitukset hiljenevät viideksi päiväksi, saati että joku sitten vastaisi puhelimeen. Pääsiäisen jälkeen siis kymmenestä päivästä jäljellä viisi ja tunnelmat alkavat hieman kiristyä. Sitten päästään katsomaan yhtä huonetta ja jo ovella tajutaan, että ei tällaisessa mörskässä kukaan voi asua. Ja ai niin, onko teitä siis kaksi? Me ei haluta tähän paria, huone on niin pienikin. Selvä, sehän nyt olisi jo muutenkin pitänyt arvata, koska yleisesti ottaen yhtä huonetta ei täällä lähtökohtaisesti vuokrata pariskunnille. Mistä se johtuu, sitä en tiedä, mutta se on käynyt hyvin selväksi.
Seuraavalle päivälle sovitaan asuntonäyttö. Asunto on pieni, kiva, välittäjä suosittelee meitä omistajalle, meillä on työsopimukset tai ainakin lupaukset niistä ja kaikki näyttää hyvältä. Odotetaan pari päivää, kyllä me se asunto saadaan. Aikaa kymmenestä päivästä jäljellä siis kaksi. Silloin sitä alkaa arvostamaan omaa kotia ja miettimään, miten hukassa ihminen voi olla, kun sitä ei ole? Miltä se oikeasti tuntuu? Me ollaan itse asetettu tämä aikaraja ja ainahan voi mennä hotelliin, mutta eihän sitä ikuisesti voi jatkaa. Mitä jos ei vaan löydä kotia? Mitä tekee silloin työpaikalla? Kysyin Albertolta, että missä ollaan viiden vuoden päästä. Se vastasi, missä ollaan kolmen päivän päästä? Iltapäivällä vihdoin tulee viesti. Asunto vuokrattu! Mutta ei teille, vaan jollekin valtion virassa työskentelevälle, koska ne ovat varmempia vuokranmaksajia.
Ja taas soitellaan. Eikä vastata. Soitetaan uudestaan. Etsitään. Jos ei ole vakituista työsopimusta (kenellä täällä on, tämä paikka elää vain kesäsesonkina!) ei kannata edes soittaa. Sitten päästään taas edes katsomaan. Sijainti hyvä, asunto hyvä, hinta hyvä. Saadaanko tämä? No se jää nähtäväksi. Mikään ei ole varmaan täällä ennen kuin nimi on paperissa. Se oli yhdeksäs päivä.
Otettiin siis pari lisäpäivää ja jäädään odottelemaan…