Emme olleetkaan yksin

Meidän arki rullaa omalla painollaan, kuten jo aikaisemmin kerroinkin. Kovin ihmeellistä ei ennätä tapahtua, koska ollaan niin paljon poissa kotoa, tai ainakin toinen on useimmiten töissä. Kolmisen kuukautta on kuitenkin sellainen aika, että siinä ennättää käydä läpi melkoisen tunteiden kirjon ja itselläni on ollut joitakin hyvinkin vaikeita päiviä. Vaikka en entiseen haluakaan, niin ei se yksinäisyyttä poista. Ajattelin siis, että se johtuu siitä ja jostain oudosta mitä ympärillä tapahtuu. En oikein ymmärtänyt, että mikä vaivaa, mutta jotenkin olin todella äkäinen (ei sinänsä poikkeuksellista) ja huonotuulinen ja kaikki tuntui olevan vinossa. Heräilin yöllä ihmeellisesti ja sanoin Albertolle, että en tiedä mikä on pielessä, mutta jotain tapahtuu. Syytin tietysti Albertoa ja kohdistin kaiken ärtymyksen häneen. Keneenkä muuhunkaan!?

 

Viime sunnuntaina tulin sitten töistä kotiin ja näin meidän keittiössä oudot punaiset jäljet ja ajattelin että voi hiton hitto, miten Alberto taas on jo sotkenut kaikki paikat, vaikka olin 100 % varma, että jätin keittiön tasot puhtaiksi lähtiessäni. Kysyin Albertolta, että mitä hän on syönyt ja miksi sotku? Noh, Albertohan sanoi, että ei sotku ole hänen jäljiltään. Ajattelin vain että joopa joo. Sitten mentiin meidän terassille syömään ja siinäkin pöydällä oli outoa sotkua. Silloin lähdettiin muina sherlockeina keittiöön tutkimaan ”verijälkiä”, jotka joku oli sinne siis jättänyt. Joku siksi, että se ei ollut kumpikaan meistä!? Jälkiä oli keittiön lisäksi myös eteisessä.

 

Meillä oli kevään aikana vähän samanlainen kokemus, kun meidän naapuri ampui lintuja meidän terassin läheisyydessä ja silloin terassilta löytyi oletettavasti linnun verta. Raatoa ei näkynyt, mutta lintuja ei ole enää lennellyt ja tiedetään, että naapurilla on pyssy (kivaa). Ei tehty silloin ilmoitusta poliisille, mutta nyt alkoi jo pelottamaan sen verran, että lähdetiin saman tien poliisiasemalle.

 

Siellä sitten kerrottiin tarina alusta alkaen ja sanottiin, että ei tiedetä kuka ne jäljet on jättänyt, mutta se ei ole meistä kumpikaan. Ystävällinen poliisimies ei nauranut meille, vaan kirjasi raportin ja seuraavana aamuna meidän asuntoon tuli kaksi poliisia suorittamaan tutkimuksen. Ihan kuin elokuvissa! He ottivat näytteet ”verestä” ja sen jälkeen kävivät läpi meidän jääkaapin sisällön. Paljastui, että veren lähde oli meidän balsamicopurkki. Kyllä nauratti ja naurattaa edelleen! Mutta se ei naurata, että se ei oikeasti ollut meidän jäljiltä, vaan joku on omatoimisesti tullut meidän asuntoon, ilmeisesti syönyt, ehkä vähän nukkunut ja varmaan käyttänyt myös vessaa. Poliisit olivat tästä vakuuttuneita, ei olla keksitty itse. En usko että se oli ainut kerta, mutta nytpähän tiedetään ja ovet on aika tarkasti kiinni tästä eteenpäin. Mitään ei onneksi ole hävinnyt, mutta varmaa on, että tämä ei enää ole unelmien asunto ja sinä päivänä kun voidaan tästä lähteä, niin lähdetään. Ehkä se vierailija oli siis se, mikä niin kovasti vaivasi…

Että sellaista meidän ”tavalliseen” arkeen kuuluu tällä kertaa.

 

35999084_239548243505057_1807041931411193856_n.jpg

 

suhteet oma-elama mieli sisustus

Kotirouvailua ja kiipeilyä

Vähän naurattaa tuo meidän yhteinen elämä, josta viime tekstissä mainitsin, koska Alberton työpäivät ovat tällä hetkellä niin pitkiä ja minulla välillä niin erikoiseen aikaan, että ei välttämättä nähdä ollenkaan. Osat ovat vähän kääntyneet ylösalaisin ja alan ymmärtää myös, kuinka pitkiä ja yksinäisiä aikoja hänellä saattoi Mikkelissä olla… En tosin ajatellut vaipua synkkyyteen, mutta toki vie aikaa tottua siihen, että asiat ovat nyt vähän toisin. 

32925954_1987002624703241_5824636855001284608_n.jpg

 

On meillä ollut pari yhteistäkin vapaapäivää ja koska Alberton mielestä vapaapäivät on tehty sitä varten, että silloin pitää tehdä jotain, meidän piti lähteä vaeltamaan. Tai siis omalla kohdallani se meni kyllä jo ihan kiipeilystä, kun kolme tuntia piti kivuta vuorenrinnettä ylöspäin. Samalla hetkellä, kun oltiin sen kirotun kukkulan huipulla, taivaat aukesivat ja vettä tuli kuin Esterin Mikkelistä? Viittaan tällä siihen nerokkaaseen lausahdukseen, josta ei toivottavasti tule Mikkelin slogania, eihän..?

 

Noh, sitä vettä siis tuli ja sitä tuli paljon, eli koko sen ajan, kun sitten käveltiin sitä rinnettä alaspäin. Niin, se kesti sen jonkun kolme tuntia myös takaisin päin. Kun sitten päästiin bussipysäkille, bussi oli niin täynnä, että se jätti meidät odottelemaan seuraavaa ja päivän viimeistä bussia, johon onneksi mekin mahduttiin. Koska jos ei oltaisi mahduttu, olisi vapaapäivä saattanut saada vielä ikävämpiä säväyksiä.

 

32326903_2065243653715289_9054199090451054592_n.jpg

 

Eli aina niinä hetkinä, kun Alberto ei johdata minua jonkun urheilullisen tai seikkailullisen asian pariin, joudan siivoilla, kokkailla, juoda kahvia, selata nettiä ja miettiä maailman menoa, välillä vähän liikaakin. Sitä vähän paisuttelee asioita mielessään ja helposti tuntee olevansa aika yksin. Kunnes sitten astuu kadulle ja se on niin täynnä, että eteenpäin ei pääse, mutta se on kai hinta mikä pitää maksaa siitä, että asuu turistirysän sydämessä.

 

Yksinäisyys ei sinänsä ole ongelma, koska olen tainnut aina olla oman tieni kulkija, mutta ehkä se täällä korostuu, kun ei ole edes mahdollisuutta mennä kenenkään luo ihan vaan käymään. Nyt on ensimmäinen viikko, jolloin töissä on harjoitusviikkojen jälkeen se oikea aikataulu, johon kuuluu 6 päivää töitä ja 3 päivää vapaata. Vielä ei ole aivan löytynyt se rytmi, jossa ajattelin näitä asioita tehdä ja hoidettavia asioita hoitaa, joten opettelua vähän on. Työvuorot löysin kyllä ja tiedän milloin sinne pitää mennä, mutta vaikka työ ihan mukavaa onkin ja monin tavoin se helpottaa täällä oloa, luulen että olen silti loppujen lopuksi jonkun tason yrittäjä aina. Mitä sitten yritän ja milloin, se varmaan jää nähtäväksi ja selvinnee joskus… tai sitten ei.

 

Jos siis väittäisin, että ikinä ei ole ikävä Suomeen ja että en muka haluaisi nyt päästä mökille uimaan ja saunomaan, niin kyllähän sitä sitten vähän valehtelisi sekä itselleen, että muille. Mutta se kai kuuluu muutokseen se, että jotain jää kaipaamaan ja pitää vaan löytää ne uudet asiat uusista kuvioista.  Vaikka sitten siitä kiipeilystä. Koska olihan se oikeasti ihan mukavaa ja luonto on äärettömän kaunis. Siis silloin, jos sen sumulta pystyy näkemään, ihan niin kuin elämä yleensäkin.

 

32745062_430728824054935_191004849284841472_n(1).jpg

 

suhteet oma-elama mieli matkat