”Täällä kasvaa ainoastaan ajatus, ei meitä ikuiseksi tehtykään”
Kun näitä asioita tänne kirjaa, niin ei aina tiedäkään kirjoittavansa jo tulevaa. Edellisen kerran kesäkuun lopussa olen kirjoittanut, että ”sinä päivänä, kun voidaan tästä lähteä, niin lähdetään”. Se pitää edelleen täysin paikkansa, mutta enää ei lähdetä yhdessä.
Tästä aiheestahan lauluja on kirjoitettu maailma täyteen, mutta ehkä Jenni Vartiainen pukee sanoiksi parhaiten laulaessaan rakkaudesta ”hei onko totta vai jonkun keksimää, että päättyä se voi ja arvet siitä jää, onko se sitä, että tahdon sinun olevan vain mun ja jos luovun sinusta, niin silloinko epäonnistun”.
Koska epäonnistuminen on ehkä päällimmäinen tunne ja sen jälkeen tietysti pelko tulevasta. Kaikki sanoo, että kaikki muuttuu vielä hyväksi, mutta mitä jos ei muutukaan. Ja mikä itse asiassa on hyvää? Mehän ollaan kamalan trendikkäitä toki, koska elokuu on nykyään erokuu. Näin olen lukenut kaikista lehdistä viime aikoina, ja kauan ajattelin, että itse en sitä tänne edes kirjoita, mutta ollaan oltu niin julkisesti yhdessä, että jotenkin tästä tarinasta jäisi yksi luku kirjoittamatta, jos jättäisin tämän kertomatta. Ehkä se vie myös eteenpäin omia ajatuksia.
Ja eteenpäin tässä kai olisikin mentävä, mutta kieltämättä välillä tuntuu, että kun menee eteenpäin kaksi askelta, niin takaisin tulee ainakin neljä. Eikä kaikki ole pelkkä rikki mennyt parisuhde, vaan oma tilanne kokonaisuudessaan. Olen vieraassa maassa, kohtalaisen yksin, en puhu kieltä, joudun taas etsimään uuden asunnon. Miehestä puhumattakaan – se nainen, joka ikinä on halunnut perhettä ja ikää alkaa olla yli kolmenkympin saattaa tietää tunteen, kun sitten onkin yksin ja koko ajatus perheestä omalle kohdalle vain lipuu jonnekin kauas.
Voihan se olla niin, että ehkä sitä ei ole tarkoitettukaan minulle ja uskon, että sen voi vielä hyväksyä ja elämä on hyvää ilmaankin. Ja onhan minulla vielä aikaa, tiedän. Mutta niin kauan kuin minulla ei ole miestä, eikä perhettä, niin minun on kamalan vaikea uskoa, että minulla on niitä. Tiedättekös? Vähän niin kuin että ei voi tietää, sitä mitä ei voi tietää.
Sitä paitsi, meidän suku jatkuu ilman minunkin panostani ja saan onneksi nauttia tätinä olosta, joka on kyllä erityisen mukavaa, palautusoikeus ja kaikki parhaat palat! Mutta ei se vie pois sitä tunnetta ja pelkoa, silloin kun siinä pelkotilassa on sisällä. Ei sen tarvitse olla kateus tai katkeruus, se on ymmärrys siitä, että aika kuluu ja tässä ”mä hiihdän”, niin kuin Anttikin sanoo. Sen verran jaksan uskoa elämään, että se varmasti vielä helpottaa, mutta ei sitä tunnetta voi ohittaa. Siltä minusta vaan tällä hetkellä tuntuu, pelko on todellinen, eikä se lähde pois sillä ”käyt suihkussa ja vaihdat vaatteet ja teet jotain kivaa”. Jenni Vartiainen laulaa myös, että ”itkuja varten on ihmisen silmät, vieriköön kyyneleet, tuleehan tuolta se toinen päivä kun on keveät askeleet”.
Eli kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, en edelleenkään tilannut maitojunaa, vaikka kävin kyllä viikon Mikkelissä miettimässä. Mutta se on siitä lohdullinen paikka, että siellähän se on ja pysyy – minun ei välttämättä tarvitse. Tulen sitten kun tulen, jos tulen, mutta en juuri nyt, minulla on täällä työ ja uusi koti löytyy varmasti kun saari tyhjenee talvea kohden.
Kerrankin annan sille elämälle sen mahdollisuuden, niin kuin meille (epäonnistujille?) aina sanotaan. En vaadi, enkä pyydä enkä suunnittele mitään, olen ja odotan että ”ne asiat kyllä järjestyy”. Yhtä jos voin pyytää, niin toivoisin, että kukaan ei enää ikinä sano minulle seuraavaa lausetta: ”kyllä se rakkaus sieltä tulee, silloin kun sitä vähiten odottaa”. Olen ollut sinkku ennenkin ja kuullut ne jutut jo aikaisemmin, nyt olen sillä kuuluisalla toisella kierroksella. Keksikää siihen jotain vähän kannustavampaa, kiitos! Esimerkiksi minun eroja kokenut rakas mummi lohdutti lämpimästi; ”kyllä siihen sitten tottuu” ja ”elämä olisikin kamalan tylsää, jos aina olisi saman ihmisen kanssa”. Toisin kuin kuusi vuotta sitten, nyt tiedän myös, että parisuhde ei ole sen autuaampaa (toki se on kivaa, silloin kun se on kivaa), kuin sinkkuna olokaan, joten eiköhän samassa veneessä olla kaikki.
Kun lähdin tänne, ajattelin että olisi kamalan tylsää pitää tätä blogia, jos me vaan muutetaan tänne, löydetään koti ja käydään töissä, koska eihän siitä olisi edes mitään kirjoitettavaa. Mutta onneksi elämä järjesti tämänkin asian. ”Viha kun haihtuu ja surukin haihtuu niin mitähän jäljelle jää? Kaksi ihmistä, joilla elämä on edessä.”