Onnenpäivä

Tasan vuosi sitten meidan pieni mies paasi vihdoin kotiin sairaalasta. Kolme pitkaa viikkoa ja pari hiukset nostattavaa hetkea se otti, mutta lopulta saatiin hyvastella sairaalakaverit, hoitajat ja laakarit ja sulkea NICUn ovi perassamme.

Muistan kuinka illan suussa bank holiday maanantaina kavelimme lyhyen matkan sairaalasta kotiin. Koko paivan jatkunut sade oli lakannut hetkeksi ja aurinko pilkotti, se tuntui lupaavalta

Mies tyonsi vaunuja ylpeydesta haljeten, vauva itse veteli sikeita ja mina itkin niin etten eteeni nahnyt. Sydan taynna helpotusta, iloa ja ehka vahan pelkoakin. Parjaisimmeko me nyt varmasti taman minityypin kanssa?

Vaikka olimme osallistuneet vauvan hoitoon niin paljon kuin se sairaalaoloissa oli mahdollista, siella oli kuitenkin aina hoitaja lahettyvilla jolta kysya jos jokin askarrutti.

Mun suosikki hoitaja taisi vahan pidatella nauruaan kun vauvan monitorit irrotettiin muutama paiva ennen kotiutusta ja mina ihan tosissani kysyin etta mista ma nyt tiedan etta se hengittaa? Nyt se naurattaa jo minuakin.

Ensimmaisena kotiyona meilla ei hirveasti nukuttu, tai no, vauva nukkui kohtuullisen hyvin kunhan oltiin ensin tajuttu miksei se nuku. Eihan sairaalassa koko elamansa viettanyt osannut nukkua hiljaisessa ja hamarassa, joten yovalo paalle ja radio taustahalyksi niin johan alkoi uni maistua. Mina ja mies vaan tuijotettiin tyyppia ja aina valilla pistin kaden sen vatsalle kokeillakseni hengittaahan se nyt ihan varmasti.

Vauva oli vihdoin kotona ja normaali perhe-elama saattoi alkaa.