Yskä, ymmärsin yskän

Satuin viime viikolla päästämään suustani puolihuolimattoman mutta selvästi hieman ylimielisen kommentin siitä, etteivät nämä tämän talven taudit onneksi näytä tarttuvan minuun. Siinä missä mies ja lapset sairastivat flunssan toisensa perään, minä olin se joka mennä porskutti terveen paperein. 

Leuhkiminen oli selvä virhe.

Lauantaiaamusta asti olen kärsinyt viheliäisestä yskästä ja nenäni on valunut niin, että nenänaluseni on arka ja kirkkaanpunainen. 

Haluaisin vain nukkua, mutta en saa nukuttua, koska ystäväni yskä ei anna. Eivätkä sen puoleen nuhaiset lapsetkaan.

Kun saan hetken hengähdystauon miehen tai television viihdyttäessä lapsia, luen itsekseni tuhahdellen blogeja, joissa sairastetaan katsellen päivät pitkät televisiota. Pah. Minä olen tällä viikolla sairastanut käymällä kaksi puolikasta päivää töissä ja leikkimällä iltapäivisin lasten kanssa kanssa. Siinä sivussa olen pyörittänyt arkea parhaani mukaan. Huomenna aion jatkaa sairastamista menemällä jälleen aamupäiväksi töihin, koska siellä saa levättyä paremmin kuin kotona. Siellä saa sentään istua välillä aloillaan ja olla se, joka päättää, mitä leikitään.

Sanoin eilen miehelle, että tämä tuntuu jo samalta kuin synnytyksessä. Minä en jaksa enää synnyttää yskiä. Mies sanoi, että luuli synnytystä kovemmaksi koettelemukseksi. Minä sanoin, että luulin yskää pienemmäksi koettelemukseksi. 

Yskä, minä otin jo opikseni. Mene pois.