Ylistyslaulu Taivaslaululle
Onnea on hyvä kirja. Tällä kertaa ja tällä elämäntahdilla siitä riitti kuudeksi päiväksi. Olin joululahjakirjat luettuani pyörinyt pari kuukautta levottomana ilman luettavaa. Toissaperjantaina painuin sitten kirjakauppaan aikeenani ostaa hyvä kirja. Olin ajatellut edullista pokkaria, mutta kun Pauliina Rauhalan Taivaslaulu sattui olemaan tarjouksessa, kävelin sen kanssa hymyssä suin kassalle ja viivasin kirjan lukulistaltani.
Olin kuullut kirjasta paljon hyvää. Eeva Kolukin kirjoitti siitä niin kauniisti helmikuussa, ettei minulle oikeastaan jäänyt mitään lisättävää. Mutta omasta lukukokemuksestani voin sentään horista.
#5-10 Hyvä kirja
Taivaslaulu oli hieno kirja monella tapaa. Se täytti kaikki hyvälle kirjalle asettamani kriteerit. Ensinnäkin siinä oli vahva tarina, joka pysyy alusta loppuun asti kasassa. Toisekseen se avasi minulle tirkistyaukon täysin uuteen maailmaan ja lisäsi ymmärrystäni lestadiolaisyhteisön elämästä. Kauniisti mutta kaunistelematta. Kolmanneksi Rantala kirjoittaa uskottamattoman verevästi. En ole koskaan ollut suviseuroissa, mutta Rauhala vei minut sinne. Tunsin nenässäni kuivan peltoruohon tuoksun, kuulin korvissani saarnan ja laulun pauhun ja ahdistuin asuntovaunun kihisevästä tunnelmasta. Näin myös silmissäni lapsiperheen ensimmäisen talviaamun näytelmän: Aamukahdeksalta ulko-ovella räpyttelee neljä hätäistä lintua häkissään. Haalarit, kengät, pipo, kauluri, hanskat, ovi auki ja lentoon. Punaiset kielet pyydystävät suuria hiutaleita, kirkkaat silmät ihmettelevät yöllä vaihtunutta vuodenaikaa. Hienoks lopuksi Rauhala onnistui vielä yllättämäänkin! Minä tosin olen aika helposti yllätettävissä, sillä olen lukiessani sellainen höntti. Ja niin kai tosielämässäkin. Olen huono aistimaan ja vaistoamaan.
Lukiessani tunsin nahoissani suurperheen äidin väsymyksen. Minun kroppani on kantanut vain kaksi lasta, mutta nekin ovat jättäneet jälkensä. En voi oikein edes pukea sanoiksi kauhua siitä, miltä tuntuisi, jos joutuisi synnyttämään lapsen kerta toisensa jälkeen. Vuosi vuoden perään. Ja elämään vauvavuosia vauvavuosien perään.
Minä luinkin teosta vahvasti äitinä. Siinä oli paljon sellaista, mihin jokainen äiti (tai ehkä jopa vanhempi) voi samaistua. Mutta siinä oli moninkertaisesti sellaista, mistä minulla ei kahden lapsen vanhempana ole ollut aikaisemmin pienintäkään ymmärrystä.
Mutta palataanpa vielä Eevan postaukseen. Eeva käski postauksensa lopussa lukemaan kirjan ja päättämään itse, onko kyseessä rakkaustarina. On se. Kaunis rakkaustarina minun mielestäni.
Minäkin kehotan lukemaan kirjan. Ja päättämään itse, onko loppu onnellinen.