Olipa kerran ystävyys
Tutustuin kerran hauskaan nuoreen tyttöön. Meistä tuli ystävät.
Opiskeluaikoina vietimme usein aikaa yhdessä. Joimme paljon kahvia, joskus liikaa punaviiniä. Puhuimme kirjoista, pojista, opiskelusta, haaveista ja itsestämme maailmassa. Jaoimme surut, tuplasimme ilot.
Hän meni naimisiin, minä olin häissä. Hän sai lapsen, minusta tuli kummi.
Valmistuimme ja päädyimme töihin eri paikkakunnille, mutta tapasimme useita kertoja vuodessa. Soittelimme joskus, kirjoittelimme usein sähköpostia.
Mutta sitten vähitellen tapahtui jotain. Ystävä ei enää tuntunut samalta. Tapaamiset eivät enää olleet mukavia.
Hän puhui paljon itsestään. Hän valitti paljon. Hän oli negatiivinen. Hän ajautui ristiriitoihin monien ihmisten kanssa. Hän tiuski miehelleen ja lapselleen. Hän oli aina kiukkuinen.
En ymmärtänyt, mitä tapahtui, mutta tulin varovaiseksi. Aloin varoa sanojani ja huomasin joutuvani selittelemään itseäni, koska minut oli ymmärretty väärin.
Halusin kuitenkin tapailla entiseen malliin: hän oli ystäväni ja olin hänen lapsensa kummi. He olivat minulle tärkeitä.
Kyläilimme puolin ja toisin, mutta olin aina jännittynyt. Vierailujen jälkeen olin väsynyt ja surullinen. Huomasin olevani ystäväni mielestään ärsyttävä, koska olin tyytyväinen elämääni. En ymmärtänyt, miksei hän ollut tyytyväinen omaansa. Hänellä oli ihana mies ja hurmaava lapsi. Heillä oli kaunis koti, jonka he olivat remontoineet itsensä näköiseksi. Ystäväni teki työtä, josta oli opiskeluaikana haaveillut. Hän opiskeli lisää täydentääkseen osaamistaan. Ja vaikka hän valitti paljon ja kaikesta mahdollisesta, hän ei kuitenkaan valittanut mistään sellaisesta suuresta taakasta, joka olisi varjostanut elämää. Hän valitti oudosta naapurista, huonosta synttärikakusta, riidasta ystävän kanssa, lapsen tahtoiästä, rikki menneestä puhelimesta.
Olin edelleen hän olkapäänsä, mutta hän ei enää ollut minun. En enää osannut kertoa hänelle iloistani ja suruistani, koska iloistani ei iloittu ja suruni olivat aina pienempia kuin hänen.
Olen miettinyt pääni puhki, mitä ystävälleni tapahtui. Olen yrittänyt muotoilla kysymyksiä, joihin voisin saada selventäviä vastauksia mutta jotka eivät suututtaisi tai rikkoisi välejä.
En ole onnistunut.
Minä tiedän, että ystäväni oma lapsuus oli hieman vaikea. Hän ei ehkä aina saanut osakseen sitä empatiaa ja läheisyyttä, minkä olisi tarvinnut. Ja minä pelkään, että kun hänellä nyt on oma lapsi, se herättää hänessä jotain, jota en huolettomassa nuoressa tytössä nähnyt.
Hän ei ole missään nimessä huono äiti: hän rakastaa ja tekee kaikkensa. Mutta en esimerkiksi ole koskaan nähnyt hänen halailevan ja suukottelevan ohimennen lastaan, kuten lähes kaikki muut tuntemani vanhemmat tekevät. Eikä hän silminnähden ilahdu, jos hänen lapsensa pyrkii syliin. Pikemminkin hän pyrkii hoitamaan sylittelyt nopeasti ja kannustaa sitten lasta tekemään jotakin muuta.
Välillä minusta tuntuu, ettei ystäväni osaa iloita äitiydestään tässä ja nyt. Minusta tuntuu, ettei hän näe, mikä kaikki on hyvin. Hän elää hyvin voimakkaasti sen, mikä pikkulapsiperheessä on raskasta. Ja se tekee hänet kiukkuiseksi, stressaantuneeksi ja kireäksi. Hän odottaa aina lapsen kasvua.
Ja minä odotan, että hän palaisi ennalleen. Että hän ymmärtäisi ja huomaisi, mitä kaikkea hyvää(kin) hänen elämässään on ja iloitsisi siitä. Niin kuin joskus ennen.
En vain tiedä, kuinka kauan jaksan odottaa.
Enkä tiedä, mitä voisin tehdä.