Kirjepostia

Koska olet viimeksi saanut kirjeen? Ihan oikean kirjepaperille kirjoitetun kirjeen, joka kolahtaa postiluukusta?

Minä meinasin ensin vastata, että en muista. Ja sitten heittää arviolta, että ehkä noin vuosi sitten. Meillä oli tapana erään ystäväni kanssa kirjoitella toisillemme kerran vuodessa syntymäpäiväkirjeet. Kunnes viime vuonna vauva- ja taaperoarjessa totaalisesti unohdin koko kirjeen kirjoittamisen. Muistin sen vasta, kun ystäväni monta kuukautta myöhemmin varovaisesti kyseli, olinko lähettänyt hänelle kirjettä vai olikohan se mahdollisesti mennyt väärään osoitteeseen. Ihan oikeutettuja kysymyksiä molemmat: minulla oli tuolloin tapana unohdella vielä nykyistäkin enemmän asioita ja sekoilla lisäksi osoitteiden kanssa. Tänä vuonna muistin taas kirjoittaa, mutta laiskuuttani tein sen sähköpostitse. Soimasin siitä itseäni pitkään, koska se tuntui niin vähäpätöiseltä. Puolivalmisteelta tai pikaruoalta. Kuin olisi tarjonnut eineslihapullia kotitekoisten sijaan. Ihan hyvää mutta ei itsetehdyn veroista. Eikä varsinkaan lämmöllä, ajatuksella ja vaivannäöllä valmistettua. 

Sitten sain heinäkuussa oman syntymäpäiväkirjeeni. Sähköpostitse. Se ei tuntunut yhtään pahalta. Se ilahdutti, koska siinä oli rivi tolkulla kirjoitettuja kuulumisia ja etenkin ajatuksia kuulumisten takana. Syvemmin, pidemmin ja perusteellisemmin kuin pitkään aikaan.

Tajusin, että vaikka pidämme yhteyttä säännöllisesti ja tapaamme useamman kerran vuodessa, kuluvat tapaamiset oikeastaan vain viimeaikaisten tapahtumien päivittämiseen. Elämä on tällä hetkellä niin täyttä, ettemme juuri koskaan ehdi päästä pintaa syvemmälle. Kun jaloissa usein vielä pyörii lauma lapsia tai saman pöydän ääressä istuu yhtä aikaa useampi nuoruudenystävä, on keskustelu liian katkonaista, poukkoilevaa ja hervotonta perusteelliselle juttelulle. Sitä varten tarvittaisiin kokonainen viikonloppu.

Lisäksi tajusin, että vaikka noiden säännöllisten kuulumistenvaihdon ja sosiaalisen median päivitysten vuoksi olen melko hyvin kartalla siitä, mitä ystäväni elämässä tapahtuu, tietämykseni on todellisuudessa melko näennäistä. Vasta syntymäpäiväsähköpostin saatuani huomasin, etten ole pitkään aikaan saanut kuulla, miltä hänen elämänsä tapahtumat hänestä tuntuvat ja mitä hän niistä ajattelee. 

Niinpä sähköpostikirje tuntui tuossa tilanteessa ihan oikealta kirjeeltä. Maailma muuttuu, Eskoseni.  

Mutta palataanpa takaisin alkuperäiseen kysymykseen eli siihen, milloin olen viimeksi saanut kirjeen. Vähän aikaan asiaa pyöriteltyäni muistin, että minähän saan kirjeen lähes kerran kuukaudessa! Kummitytöltäni! Kun hän viime vuonna aloitti koulun, ehdotin hänelle, että voisimme alkaa kirjoitella toisillemme kirjeitä. Tavoitteenani oli kannustaa häntä harjoittelemaan kirjoittamista ja samalla tutustuttaa hänet kirjeiden kirjoittamisen kiehtovaan maailmaan. Saada hänet kokemaan niitä riemukkaita tunteita, joita postilaatikosta löytyvä kirje herättää. 

Kummityttö on verraton kirjeenvaihtotoveri. Pinkit kuvioidut kirjepaperit, niihin liimatut tarrat ja kirjeiden takapuolille taiteillut piirrustukset vievät aikamatkalle omaan kouluikään. Parasta on kuitenkin se, että kirjeenvaihdon kautta minä pääseen luomaan kaukana asuvaan kummityttööni säännöllistä ja kahdenkeskistä suhdetta. Vaikka tytön vanhemmat ovat todennäköisesti täysin selvillä siitä, mitä toisillemme kirjoittelemme, minusta kuitenkin tuntuu siltä, että keskustelemme kahden kesken. Ihan eri tavalla kuin silloin, kun tapaamme yhdessä perheinä ja ympärillä on koko ajan meneillään lukuisia muita keskusteluja. Toivon, että tämä yhteydenpito jatkuu vielä vuosikausia.

Näiden aasinsiltojen kautta pääsen lopulta kirjeisiin, jotka ovat olleet ajankohtaisia tällä viikolla: syntymäpäiväkirjeisiin lapsille. Kun odotin viimeisilläni esikoista, aloin kirjoittaa hänelle kirjettä. Kirjoitin hänelle siitä, millaista oli odottaa häntä, millaista elämämme oli sillä hetkellä, mitä maailmalla tapahtui, mitä ajattelimme ja miltä meistä tuntui. Kirjettä kirjoittaessani päätin, että kirjoitan samanlaisen kirjeen kerran vuodessa, aina syntymäpäivien aikaan, ja säilön kirjeet laatikkoon, jonka annan joskus esikoiselle. 

Ja niin olen tehnytkin. Esikoisen laatikossa on jo neljä kirjettä. 

Samaa perinnettä olen jatkanut kuopuksen kanssa – tietenkin. Tällä viikolla olen aina sopivan hetken koittaessa kirjoittanut hänen 2-vuotiskirjettään. 

En vielä tiedä, koska annan kirjeet lapsille. Mutta luotan siihen, että joskus hetki vain tuntuu oikealta. Ehkä sitten, kun he täyttävät 18. Tai sitten, kun he muuttavat kotoa. Tai sitten, kun he saavat omia lapsia. 

Siihen asti täytyisi vain onnistua piilottamaan laatikot niin, etteivät lapset löytäisi niitä ennen aikojaan. Eivät edes siinä iässä iässä, kun etsivät kiivaimmin joululahjakätköjä.

Niin. Sitä minä vain tässä yritin sanoa, että kirjoita hyvä ihminen kirje. Edes joskus. Se ilahduttaa aina.