Kunnianosoituksia

Ei herätä.

Ei pueta, ei riisuta.

Ei käydä vessassa. Ei!

Ei lähdetä päiväkotiin, ei jäädä kotiin.

Ei mennä suihkuun, ei mennä kylpyyn.

Ei pestä hampaita! Ei nyt! Ei tänään!

Ei syödä ruokaa, ei nousta pöydästä.

Ei lähdetä muskariin. Lähdetään. Ei. Lähdetään. Ei. Lähdetään. 

Halaillaan. Paljon.

Ei mennä ulos, ei tulla sisään.

Ei mennä nukkumaan.

Ei tehdä mitään mitään käsketään, pyydetään tai vaaditaan. 

Istutaan koko ajan sylissä.

Tai piehtaroidaan lattialla, sängyllä tai sohvalla.

Ei olla varmoja, mitä tahdotaan.

Tahdotaan sitä, mitä ei voida saada. (Esimerkiksi pusua isiltä, silloin kun isi ei ole kotona.)

Saadaan raivarit kaikesta, mikä ei onnistu. (Kuten sen pusun saaminen isiltä.)

Ollaan vauvoja. Tai kissoja. Pieniä kissoja, jotka haluavat syliin.

Ei sanota mitään normaalilla äänellä vaan naristaan tai kitistään. 

Ei raivata leluja. Ei!

Tullaan kainaloon ja halataan lujaa.

Purraan isoveljeä. Ja puretaan sen junaradat. Uudestaan ja uudestaan.

Ei anneta kenenkään koskea omiin tavaroihin.

Venkoillaan. Pöydässä, puettaessa, nukkumaan mennessä, hampaita pestessä, hiuksia harjattaessa.

Ei tehdä yhteistyötä missään nimessä ikinä koskaan milloinkaan.

Huoh.

Kaksivuotiaani on luultavasti parhaimmillaan. 

On se vaan ihanaa olla se turvallinen aikuinen, jonka seurassa voi harjoitella itsenäisyyttä ja omaa tahtoa.

Kunnia mikä kunnia.

Isovanhemmat ja päiväkodin tädit, jäätte paljosta paitsi.