Juoksuaskeleita

Kuva liittyy juostuihin lenkkeihin

Joo joo, oikeassa olitte kaikki juoksemisen puolesta puhujat. Se on kivaa. Nyt kun olen raahannut itseni puolen vuoden ajan lenkille pari kolme kertaa viikossa, olen päässyt siihen pisteeseen, että lenkkeily on jo ihan mukavaa. Mutta vielä on matkaa siihen tavoitteeseen, että kymppi taittuisi leikiten. 

Vähän minua vain harmittaa se, etten ole tajunnut tätä juoksemisen iloa aiemmin. Daiju! Olisit juossut kaikki ne illat vauva- ja taaperoarjen väsyttämänä, kun et jaksanut lähteä mihinkään harrastamaan ja sitten itkeä tuhersit sitä, ettet koskaan pääse mihinkään. Taivas tie olisi ollut auki heti kotiovelta. Olisit saanut omaa aikaa ja olisit saanut nollattua pään. Olisit voinut ja jaksanut paremmin. Olisit nyt paremmassa kunnossa. 

Mutta ei se mitään. Olit silloin oikeasti aika väsynyt. Ehkä siinä tilassa ei tule mieleen lähteä lenkille, kun ei ole koskaan lenkkeillyt. 

Ehtiihän sitä nytkin. 

Ja onhan tässä oma hommansa. Eivät ne ensimmäiset viikot kuukaudet mitään herkkua ole. Siksi niihin kannattaakin panostaa. Kannattaa hankkia itselleen hyviä syitä lähteä lenkille. Minä hankin itselleni lenkkarit ja lenkkikaverin. Kun on uudet kengät, tekee mieli lähteä. Ja kun on lenkkiseuraa, on (a) paljon mukavampaa lähteä lenkille, (b) paljon suurempi kynnys jättää lähtemättä ja (c) helpompi pitää yllä maltillista vauhtia, kun tulee koko ajan seurattua sitä, että kykenee samalla puhumaan.

Ensimmäisen kuukauden me enimmäkseen kävelimme. Välillä hölkkäsimme muutaman minuutin.

Vähitellen pidensimme hölkkäosuuksia ja lyhensimme kävelyosuuksia. 

Ja sitten kerran ‑ ehkä joskus parin kuukauden jälkeen ‑ oli aika huikeaa, kun yllättäen jaksoimmekin tehdä vakiolenkkimme juoksuaskelin. Se ei ollut mitenkään suunniteltua. Pidimme vain koko ajan kriteerinä sitä, että pystymme vaivattomasti keskustelemaan. Ja sillä lenkillä meidän ei vain sitten enää tarvinnut kertaakaan tasata hengitystä kävellen! Olimme aika fiiliksissä, vaikkei vauhti vielä päätä huimannutkaan. (Eikä se huimaa vieläkään, mutta hoen itselleni, että hiljaa hyvä tulee.)

Valitettavasti juoksukaverini tippui kelkasta joskus kolmen kuukauden tienoilla. Hänelle tuli ensin lomamatka ja sitten sairastelukierre, eikä hän päässyt käymään lenkillä samaan tahtiin kuin minä. Lisäksi hänen lonkkansa alkoi kipuilla, kun olimme siinä kunnossa, että jaksoimme tehdä lenkkimme kokonaan hölkäten. 

Onneksi olimme ehtineet hankkia yhdessä sellaisen pohjan, että minun teki jo mieli lenkille. Jatkoin lenkillä käymistä yksikseni ja aloin jopa nauttia siitä. Latasin puhelimeeni Sports Tracker -sovelluksen ja aloin seurata kertyneitä kilometrejä ja keskivauhtia. Kokeilin ensimmäistä kertaa kympin juoksemista. 

Nyt olen päässyt siihen pisteeseen, että lähden lenkille säässä kuin säässä. Olen juossut vesi-, räntä- ja lumisateessa. Auraamattomilla kaduilla ja yli kahdenkymmenen asteen pakkasessa (se meni kyllä huuluuden puolelle, myönnetään). Ihan omasta halustani. Ja joskus myös siitä syystä, että mies on vittuillut, kun olen meinannut jättää lähtemättä. Kiitos siitä. On hyvä, että kotona on joku, joka vähän potkii perseelle. 

Usein on suututtanut lähteä, mutta koskaan ei ole suututtuttanut palata lenkiltä. Aika usein on käynyt niin, että olen motivoinut itseni tekemään edes pienen pyrähdyksen, mutta aina olen päätynyt juoksemaan vähän enemmän. 

Tammikuun alussa tallensin suosikkeihin Kunto Plus -lehden puolimaratonohjelman. Olen nyt noudattanut sitä väljästi, sillä se on tuntunut vähän rankalta. Tänään selvisi, miksi. Ohjelman edellytyksenä on, että jaksaa juosta tunnin yhtäjaksoisesti. Heh, minä jaksan hädin tuskin.

Mutta ei se mitään, aion jatkaa samaan väljään malliin. Ohjelma sentään tuo jotain ryhtiä ja vaihtelua lenkkeihin.

Kesäkuussa minä aion osallistua Helsinki Half Marathonille. (Kiitos vain M. & K. motivoivasta joululahjasta ja etenkin juoksuseuraksi lupautumisesta!)

Noin. Nyt se on sanottu ääneen kirjoitettu blogiin. Pakko juosta.