Viikossa aikuiseksi
Kävin sunnuntaina elokuvissa ja luonnostelin maanantai-iltana postauksen, joka jäi odottamaan viimeistelyä. Sitten tuli tiistai ja tämä.
Ja sitten onneksi tämä, tämä ja tämä.
En ole oikein tällä viikolla kyennyt vapaa-ajallani muuta tekemään kuin seuraamaan noissa vellovaa keskustelua. Tuntui ihan tyhjänpäiväiseltä kirjoittaa elokuvasta.
Tänään kykenin taas ajattelemaan, että näkemäni elokuva oikeastaan sopii tähän kaikkeen todella hyvin. Elokuva oli Johanna Vuoksenmaan Viikossa aikuiseksi.
Menin elokuviin ihan tabula rasana. En tiennyt elokuvasta mitään.
Nyt tiedän, että elokuva kertoo joukosta toisilleen tuntemattomia aikuisia, jotka matkaavat viikoksi Turun saaristoon eräänlaiselle aikuistumisleirille. Heillä kaikilla on omat kriisinsä ja he ovat elämässään jonkinlaisessa käännekohdassa, joka saa heidät etsimään uutta suuntaa.
mä olin hukassa ja huono millä mittapuulla vaan
sinä päivän tunsin
ja valmis mitä vaan ja ketä vaan
jos viel edes sais jollain lailla rakastaa
sellaisessa vaiheessa voi vähän sattua kaikkea
(Virve Rosti: Hei huominen!, elokuvan taustamusiikkia)
Elokuva on näennäisen keveä. Se soljuu harmittomasti eteenpäin ja naurattaa. Minua kuitenkin harmitti se, että henkilöhahmot olivat liian ohuita. He olivat yhden ominaisuuden varaan rakennettuja karikatyyrejä: homo, jätetty (ja puutteessa elävä) perheenäiti, rokkari, lestadiolaisäiti, ikääntymiskriisiä poteva naistenmies, itsestään meteliä pitävä maailmanparantaja, ujo maalaisnainen, tyly (ja työhönsä kyllästynyt?) hapannaama, vasemmistolainen politiikkaintoilija ja harmiton sivustaseuraaja.
Elokuvan voi katsoa ”ihan kivana ja helposti unohdettavana käyttökomediana”, kuten Nyt-liitteen Pertti Avola teki. Minä jäin kuitenkin pyörittelemään mielessäni muutamia juttuja.
Jo elokuvaa katsoessani mietin, ettei kenellekään tekisi pahaa joutua aikuisiällä samanlaiselle leirille ihan uppo-outojen ihmisten kanssa. Joutua kohtamaan tyyppejä, joita ei omassa arjessaan kohtaa. Siis ihan oikeasti kohtaa. Nyt en puhu mistään yhteen sattumisesta vaan tekemisiin joutumisesta. Sillä kyllä minä ainakin voin sanoa, että aikuisiällä olen rakentanut ympärilleni aika itseni näköiset sosiaaliset ympyrät. Elän omassa kuplassani samantyyppisessä elämäntilanteessa olevien ja melko samalla lailla ajattelevien ihmisten kanssa. Jaan heidän kanssaan samanlaiset ajatukset ja samanlaiset aatteet, samanlaisen tulotason ja samanalaisen elämäntilanteen, samanlaiset murheet ja samanlaiset ilot. Niin ettei tekisi lainkaan pahaa joutua viettämään viikko seurassa, jota ei ole itse valinnut.
Tämän viikon mittaan ajatukseni on vain voimistunut.
Toiseksi mietin, että elokuvaan oli kaikesta sähläyksestä huolimatta rakennettu aika uskottava tapahtumakulku siitä, kuinka kriisiensä keskellä kipuilevat ihmiset räpiköivät läpi selviytymisviikon. On jännittävää joutua viikoksi keskelle hiljaista saarta täysin tuntemattomien tyyppien kanssa: aluksi tarkkaillaan ja ihmetellään, liittoudutaan ja kyräillään. Ollaan parhaimmillaan ja pahimmillaan, kun pidetään yllä omia kulisseja.Vähitellen aletaan tehdä asioita yhdessä. Tutustutaan. Kulissit alkavat rakoilla ja aletaan nähdä ensivaikutelman taa. Aletaan ymmärtää. Elokuvassa kohdataan – tietenkin – myös yhteinen vastoinkäyminen, jonka myötä viimeisetkin naamiot putoavat. Poikkeustilanteessa kukaan ei muista pitää yllä kulisseja. Kaikki ovat alasti. Enemmän alasti kuin alkupuolen saunakohtauksessa. Silloin he oikeasti näkevät toisensa ihmisinä, eivät vain stereotypioina.
Näkevät toisensa ihmisinä. Siinä ei olekaan enää mitään kevyttä ja kertakäyttöistä.