Pii paa sanoi pikkupoika
Meillä asuu nykyisin lapsi, joka tykkää nujuta, kilpailla, rymistellä metsässä, leikkiä merirosvoa tai leijonakuningasta, taistella karhuja vastaan ja istua mopon, mönkijän tai minkä tahansa pärisevän vehkeen kyydissä. Tehdä kaikkea sellaista, joka on omassa kokemuspiirissäni melko vierasta.
Joskus, kun lapset vielä olivat pienempiä, saatoin ajatella, ettei sukupuolella ole väliä: molempien kanssa voi touhuta mitä vain. Järkeilin, että tärkeintä on olla itse avoin ja ennakkoluuloton ja välittää lapsille viestiä, ettei ole erikseen tyttöjen ja poikien leikkejä. Että kaikki voivat leikkiä kaikkea.
Olen edelleen samaa mieltä, mutta viime aikoina olen yhä useammin joutunut ajattelemaan, että sukupuolella taitaa sittenkin olla väliä. Yllätyksekseni sillä onkin väliä minulle. Minun on paljon vaikeampi kohdata poikani maailma. Kun hän haluaa leikkiä muovieläimillä, on leikissä paljon rajumpi meininki kuin Ihanan leikeissä. Eläimetkin painivat. Ja kuolevat. Autot kolaroivat. Legotalot sortuvat. Nukketalo (eli ihmisten väliset suhteet) ei kiinnosta Armasta juuri lainkaan. Ihanan mielestä se taas on yksi parhaista lastenhuoneemme leluista. Kun Ihana leikkii nukketalolla kotia, ajaa Armas vieressä hinausautolla kolaripaikalle. Tai juoksee ympäri taloa paloautona pillit soiden.
Olen ollut hieman hämilläni rajusta meiningistä ja miettinyt, pitäisikö leikkien kulkuun jotenkin puuttua. Välillä olen puuttunutkin.
Sitten tajusin kävellä kirjaston kasvatusopashyllylle ja noukkia sieltä iltalukemista. Käteeni tarttui ensimmäisellä reissulla Raisa Cacciatoren ja Samuli Koiso-Kanttilan kirjan Pelastakaa pojat. Olen nyt lukenut siitä viikon verran ja saanut rauhan: minun ei tarvitse pidä puuttua energisiin ja riehakkaisiin leikkeihin. Ne eivät tee pojastani aggressiivista, muut asiat tekevät. Ne tekevät hänestä (tilastojen valossa) pojan.
Olen ymmärtänyt, että lapseni on poika, joka jo biologiansa vuoksi hahmottaa aikaa, tilaa, haasteita ja vuorovaikutusta eri lailla kuin minä. Minusta esimerkiksi tuntui hurjan kiinnostavalta lukea, että keskimääräisen tiedon perusteella jo alle vuoden ikäiset tyttö- ja poikavauvat ovat kiinnostuneet eri asioista. Siinä missä poikavauvat siirtävät katseensa liikkuvaan mobileen, koska se pyörii tietyn kaavan mukaan ja kiinnostaa tämän vuoksi järjestelmiä havainnoivaa miehenalkua, katselee tyttövauva mieluummin ihmiskasvoja. Uskomatonta. Minulle tuli heti mieleen tapaus, kun Armas joskus puolitoistavuotiaana makasi pitkän tovin keittiön roskakaapin alla pähkäillen, kuinka kaapin aukipolkaisumekanismi toimii. Ihanaa mekanismi ei ole tähän päivään mennessä kiinnostanut kertaakaan.
Onneksi tämä ei kuitenkaan ole pelkkää biologiaa, vaan mukana on myös aimo annos persoona. Niinpä poikani tykkää myös piirtää, vatkata kakkutaikinaa ja käpertyä kainaloon lukemaan kirjoja. Ne ovat juttuja, joita minäkin osaan luontevasti tehdä. Lisäksi voin yrittää imeä itseeni poikaenergiaa ja lähteä välillä mukaan vieraalta tuntuviin juttuihin.
Ei paini pahaa tee. Eikä hämähakki haavaa.
Antaa kaikkien autojen rämistä. Ja paloautojen ulista.
Kilpailu päivässä pitää kunnon korkealla.
Taistele tullessas, päristele mennessäs.
”Eläköön erilaisuus!” kommentoi ystäväni eilen, kun viestittelimme samoista teemoista. Juuri niin. Tänään tartuin puuhaarukkaan miekkaan ja yritin voittaa Peter Panin. En voittanut mutta tein yhden neljävuotiaan iloiseksi.