Viikonlopun parhaat ja pahimmat (sisältää liikaa kirosanoja)

Kävin viikonloppuna Helsingissä. Pakkasin reppuun lenkkarit, juoksuvaatteet, pari paitaa, vähän kosmetiikkaa, kirjan, kannettavan, samppanjan ja urheilujuoman. Reppu tuntui perjantaina menomatkalla painavalta.

Sunnuntaina reppu tuntui samppanjaa ja urheilujuomaa kevyemmältä, kun raahasin sitä selässäni brunssille ennen junan lähtöä Joensuuhun. Kun Joensuussa astuin junasta rautatieasemalle, tuntui reppu jo todella kevyeltä. 

Illalla, kun lapset olivat käyneet nukkumaan, aloin purkaa reppuani. Heittelin tavaroita sängylle. Mies tuli kyselemään, missä kannettava on. Kurkistin huolettomana yhteen taskuun ja sitten toiseen. Ihmettelin hetken, kunnes tajusin:

– Voi vittu se jäi junaan!

Säntäsin nettiin etsimään VR:n asiakaspalvelun yhteystietoja. Pari minuuttia myöhemmin kuuntelin jonotusmusiikkia kännykkä korvalla. Mies heitti jo hyvästejä koneelle. Kun minulle lopulta vastattiin, sain vain kuulla, että löytötavaroita voi tiedustella Suomen Löytötavarapalvelusta. 

Hetkeä myöhemmin minulle kerrottiin Suomen Löytötavarapalvelusta, että konetta voi aikaisintaan tiedustella seuraavana iltapäivänä. ”Joskus kahden kolmen aikaan ehkä.” Kannattaa mieluiten kysellä itse, sillä heille ”tulee kuule todella paljon näitä tietokoneita”.

– Voi helvetti!

Vedin henkeä ja mietin tilannetta. Tajusin, että kone on sellaisessa paikassa, ettei sitä kovin helposti huomata: kahden hengen työskentelyhytissä penkin ja seinän välissä. En ollut itsekään huomannut sitä, vaikka silmäilin paikan lähtiessäni. Päättelin, että kone on hyvin todennäköisesti siellä vielä junan saavuttua takaisin Helsinkiin. Etenkin, jos kukaan ei paluumatkalla istu samalla paikalla.

Soitin uuden puhelun VR:n asiakaspalveluun.

– Eikö oikeasti ole mitään mahdollisuutta saada yhteyttä junan konduktööreihin? Minä nimittäin luulen, ettei konetta kovin helposti löydetä. Jos joku voisi käydä vilkaisemassa, olisiko se siellä, niin sen saisi talteen. (Ei.) Pystytkö edes katsomaan, istuuko kukaan tällä hetkellä vaunussa 1 paikalla numero 7? (Kyllä ja kyllä.)

– Kiitos. (Ja vittu. Ihan varmasti saat halutessasi yhteyden konduktööreihin!)

Vedin taas henkeä. Olin entistä vakuuttuneempi siitä, ettei konetta luultavasti edes huomata, vaikka paikalla istuisikin joku. Soitin miehen siskolle ja pyysin häntä menemään junaa vastaan Helsinkiin. Hän oli enkeli ja lupasi mennä.

– Voi vittu sentään. Nyt pitää vain odottaa kaksi tuntia. Mitä minä teen kaksi tuntia?! 

Yritin lukea. Todellisuudessa mietin kuitenkin vain sitä, mitä koneen katoaminen tarkoittaisi. Minua ei niinkään harmittanut ajatus menetetetyistä euroista vaan ajatus siitä, että joku saattaisi päästä käsiksi kaikkeen siihen, mitä koneella on. 

– Siellähän on kaikki! Minä olen siellä koneella! Voi helvetti.

Puolentoista tunnin kuluttua puhelin soi. Miehen sisko kysyy, voisinko tarkistaa netistä, onko juna ajoissa, koska rautatieaseman näytöt näyttävät mitä sattuu. Klikkaan junaliikenne nyt -linkkiä, ja sen mukaan juna on aikataulussa. Käly jatkaa odottelua, minä päivittelen sivua ja tilannetta vähän väliä.

Varttitunnin kuluttua käly soittaa ja sanoo itse löytäneensä ajankohtaista-linkin takaa tiedon siitä, että juna on pysähtynyt radalle kaatuneiden puiden takia jo Kiteelle. 

– Kiteelle! Ei helvetti. Kiteelle!!! 

Käly lähtee kotiin nukkumaan. Juna on Kiteellä, ja minä olen entistä vakuuttuneempi siitä, että kone on edelleen hytissä. Kukaan ei takuulla ole ehtinyt huomata sitä puolen tunnin matkan aikana. Kukaan ei todennäköisesti edes ole istunut hytissä. Kello on kuitenkin jo yksitoista, joten on mitään ei ole tehtävissä. Yritän nukkua, mutta mietin vain sitä, miten saan aamulla jonkun kiinni ennen kuin juna ehtii liikkua Kiteeltä. 

Aloitan puhelinrallin seitsemältä, kun VR:n asiakaspalvelu aukeaa. Selitän tilannetta suu vaahdossa. Saan ensin osakseni vain jankutusta siitä, että löytötavaroita voi kysellä Löytötavarapalvelusta.

– Mutta kun se kone on varmasti vielä siellä junassa! Ja se juna on jäänyt illalla Kiteelle! Sieltä ei takuulla toimiteta mitään mihinkään niin kauan kuin se on Kiteellä! Eikä sieltä teidän löytötavarapalvelustanne muuten voi edes kysellä mitään ennen iltapäivää!

Asiakaspalvelun henkilö sanoo haluavansa auttaa, muttei osaa tehdä mitään. Hän ehdottaa, että menen itse Kiteelle. 

– Sinne on 80 kilometriä! Pystytkö edes tarkistamaan, onko se juna edelleen Kiteellä? (Pystyy ja on. Ehkä. Vastaus ei kuulosta kovin luotettavalta.)

Saan lopulta asiakaspalvelijalta VR:n vaihteen numeron, kun alan tivata Kiteen aseman yhteystietoja. Vaihteessa minulle vastaa henkilö, joka ensimmäistä kertaa tuntuu kuuntelevan, mitä selitän. Hän yhdistää minut ystävällisesti asiakaspalvelupäällikölle. Asiakaspalvelupäällikkö ottaa heti ohjat käsiinsä. Hän sanoo selvittävänsä asiaa ja soittavansa minulle pian takaisin.

Muutaman minuutin kuluttua saan maailman ihanimman puhelun. Juna on palannut Joensuuhun, tietokone on löydetty ja se odottaa nyt minua Joensuun rautatieasemalla. 

– Sä kuule pelastit just mun päivän! Kiitos, kiitos, kiitos! Voi että. Kiitos!

Tuntui ihan helvetin hyvältä. Melkein yhtä hyvältä kuin lauantaina, kun olin juossut elämäni ensimmäisen puolimaratonin. Se oli ihanaa, kamalaa ja todella hauskaa.

Se oli se viikonlopun parhain.