Poikien juttuja ja tyttöjen juttuja?
Siellä ja täällä on viime päivinä pohdittu lasten sukupuoliroolitusta. Kristaliina esimerkiksi närkästyi sukupuolitetuista lastenvaatteista ja Kahvittelija tytöille ja pojille luokitelluista kirjoista. Liisa puolestaan teki synttärilahjavalintoja leluhyllyllä, päätyi kiireessä ja kanta-asiakastarjouksen houkuttelemana ostamaan stereotyyppiset tyttö- ja poikalahjat mutta jatkoi pohdintaa vielä blogissaan. Jaan kaikkien ärtymyksen ja hämmennyksen. Miksi hitossa meidän pitää kasvattaa lapsia tyttöjen ja poikien juttuihin? Väreihin ja tarinoihin, leluihin ja leikkeihin? Esimerkiksi. Meidän kauttammehan nämä tyttö- ja poikaluokittelut sitten välittyvät osaksi lasten maailmankuvaa.
Harvoin kuitenkaan jaksan itse hermostua asiasta. Kunnes tänään vedin herneen nenään miehen kummisedän syntymäpäivillä. Esikoisemme – joka siis on poika – halusi juhliin lähtiessä pukea ylleen helmet. Meille se oli ihan ok. Hän on itse askarrelut helmet ja pitänyt niitä aiemmin julkisesti esimerkiksi kaupassa ja ystäväperheemme lapsen syntymäpäivillä. Kotona helmet kaulassa kuljetaan lähes joka päivä. Kesän myötä helmet ovat saaneet seurakseen nilkkakorun. Kun äidilläkin on.
Kerran naapurin nelivuotias on huomauttanut esikoisellemme, etteivät pojat voi käyttää helmiä. Kaksivuotiaamme maailmassa tämä kommentti oli kuitenkin hepreaa. Hän tuskin edes vielä tiedostaa olevansa poika. Se, miten kuuluisi olla poika, on tällä hetkellä ihan toisarvoista. Esikoinen elää hetkessä ja tekee niin kuin tykkää. Ja juuri niin sen pitäisi mennäkin! Kaikkien helmistä tykkäävien tulisi saada käyttää käyttää helmiä! Kaikkien robotteja rakastavien tulisi saada nauttia robottitarinoista! Kaikkien vaaleanpunaisessa viihtyvien tulisi saada pukeutua vaaleanpunaiseen. Oli sitten tyttö tai poika, mies tai nainen, ukko tai akka. Ilman että kukaan kohottaa kulmakarvojaan, ihmettelee asiaa tai tulee sanomaan, ettei noin sovi tehdä.
Eksyin jälleen aiheesta. Närkästyin siis tämänpäiväisissä juhlissa, koska eräs aikuinen juhlavieras kommentoi esikoisemme helmiä heti alkuun hieman kummeksuen. Sivuutin kommentin toteamalla, että esikoinen halusi pukeutua juhlavasti, kun muutkin niin tekivät. Herneen vedin nenään (hiljaisesti) siinä vaiheessa, kun tämä samainen vieras kysyi esikoisemme ukilta, etteikö ukkikaan puutu asiaan. Siis siihen, että esikoisemme halusi pitää helmiä. ”Mit vit?” ajattelin mielessäni, mutta en sanonut mitään. Kotimatkalla avauduin miehelle: ”Kyllähän miehetkin käyttävät koruja! Helmet ovat sentään väritykseltään ns. poikamaiset tai ainakin neutraalit!”
Samalla mietin kuitenkin myös sitä, että pitäisikö minun olla se joka hienovaraisesti ja kauniista ohjaa esikoista ymmärtämään, ettei poikien ehkä kuitenkaan kuulu käyttää helmiä. Vai annanko päiväkotikavereiden joskus tulevaisuudessa heittää tylysti märän rätin naamalle?
Ihanteellisinta olisi, että onnistuisin tukemaan lasteni kasvua niin, etteivät he piittaisi tuon taivaallista siitä, mitä muuta ajattelevat. Pikemminkin he voisivat nauraa räkäisesti kummeksuville kommenteille. Niin kuin esikoisemme teki, kun isommat lapset kerran naureskelivat sille, että hänellä oli nenänpää muffinikuorrutteessa. Osoitteleva nauru muuttui kerta heitolla yhteiseksi iloksi.