Halkeamien kautta Kangastus 38:aan

Kjell, tykkään susta!

Uusinpaan kirjaasi en ole uskaltanut vielä tarttua, koska odotukset ovat korkeat mutta ennakkoasenteet hieman ristiriitaiset. Jälkeäsi on kuvailtu esimerkiksi paisuttelevan tunnelmaiseksi ylikirjoittamiseksi. On sanottu, että (tämäkin) teoksesi vaatii lukijalta keskittymistä ja tarkkaavaisuutta: henkilöitä on paljon ja tarina kehkeytyy hitaasti ja westömäiseen tyyliin rönsyilevästi. Toisaalta on myös sanottu, että ote on tällä kertaa napakampi ja keskittyneempi, koska tarinan aika on rajatumpi. Ja aina vain sinua kehutaan elävästä kuvauksesta ja yksityiskohtien tarkkuudesta.

Kaiken kaikkiaan kuulostaa siltä, että Kangastus 38 on taattua sinua. Ongelma onkin se, että pelkään itse muuttuneeni. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi lukenut teoksiasi ja näinä kuluneina vuosina minusta on tullut kärsimättömämpi ja levottomampi, koska minulla on harvoin ruhtinaallisesti aikaa uppotua johonkin. Yleensä teen vähintään kahta asiaa yhtä aikaa. Tai jos hetkeksi ehdin syventyä vain yhteen asiaan, se mitä todennäköisimmin keskeytetään tuossa tuokiossa. Sellaisissa olosuhteissa on vaikea keskittyä:  tuntea ja muistaa joukko henkilöhahmoja, viipyillä yksityiskohdissa ja rönsyilevissä kuvauksissa, hallita ja ymmärtää hitaasti etenevää tarinaa.

Mutta Kjell, kyllä minä uusimman teoksesikin vielä luen. Ostan sen ehkä itselleni joululahjaksi ja hyppään sen maailmaan joulun pyhinä. Laitan lapset yökylään ja sanon miehelle, että keksi itsellesi tekemistä.

Sitä ennen luen kirjahyllystäni löytyneen valikoitujen tekstiesi kokoelman. Halkeamia on ensimmäisen 50 sivun perusteella täydellinen alkupala. Kolumnit ovat sopivan mittaista tekstejä kärsimättömälle ja levottomalle lukijalle. Niitä ehtii lukaista muuman illalla ennen nukuumaanmenoa mutta lukukokemus ei kärsi tai katkea, jos muutamana iltana tekeekin jotain muuta.

Jos matkustaisin julkisilla, kuljettaisin kirjaa mukanani ja lukisin sitä odottaessani ja matkustaessani. Jos aterioisin yksin, ottaisin kirjan seurakseni ruokapöytään. Jos minulla olisi aikuista kahvipöytäseuraa iltapäivällä, kysyisin seuralaisiltani, ovatko he lukeneet teosta tai siinä julkaistuja kolumneja jossain muualla. Ilahtuisin, jos he vastaisivat kyllä, ja kysyisin, muistaisivatko he esimerkiksi kolumnin Järjen sumu, jossa hämmennytään kyvyttömyydestämme nähdä lähipiirimme ulkopuolelle:

10 – 15 vuotta sitten kalakannat alkoivat pienentyä mökkikuntani vesillä, tai ainakin pääsaaren pohjoispuolella, jossa kalastan. Kun puhuin asiasta saaren länsi- ja eteläpuolella asuvien kanssa, vastaus oli aina sama: ”Ei, meillä tulee ihan hyvin.” Ei sympatiaa, pelkkä toteamus, äänessä pieni vihjailu että olen kenties vain huono kalastaja. Kunnes kalat alkoivat vähetä myös etelässä ja lännessä. Silloin ääni muuttui sielläkin, suut mutristuivat, otsat menivät kurttuun. (- -) Olen itse syyllistynyt tähän kylmäkiskoisuuteen kymmeniä, ehkä satoja kertoja elämässäni. Se on kuitenkin moraalisesti hataraa ja myös kovin epäloogista käytöstä. Se, että oman ykköskarini kupeessa on vielä kalaa, on aivan yhdentekevää jos koko meri on kuolemassa. (–) Näen joskus sieluni silmin tilanteen, jossa maailman valtamerien viimeinen kala tarttuu verkkoon tai uistimeen. Kalastaja ilahtuu. ”Hieno saalis, hyvä että kannat ovat elpyneet”, hän ajattelee, ja syö kalan tietämättä että se oli lajinsa viimeinen.

***

Kjell, tykkään susta, koska olet terävä humanisti.