Pyörällä ajamisen taito ja muita ilon aiheita
Lasten kanssa sortuu usein odottamaan: sitten kun se syö samaa ruokaa kuin me muut, sitten kun se pääsee eroon tuttipulloista/tuteista/vaipoista, sitten kun se kävelee, sitten kun alkaa puhua ja ymmärtää puhetta, sitten kun se nukkuu vain yhdet päiväunet ja entäs sitten kun se nukkuukin kokonaisen yön! Sittenhän kaiken pitäisi olla niin paljon helpompaa kuin nyt.
Mutta entäs sitten, kun ne odotetut asiat tapahtuvatkin melkein huomaamatta? Totesimme tänään miehen kanssa, että niin on taas meinannut käydä monen odotetun taidon suhteen. Ihan huomaamatta moni asia onkin paljon helpompaa kuin vuosi sitten. Esikoinen on esimerkiksi päiväkuiva. Hän osaa myös pestä kädet itse. Jälkimmäinen on oikeasti ihan järjettömän suuri helpotus arjessa, mutta taidon oppiminen on tahtonut jäädä huomaamatta. Vaikka niin monta kertaa viime talven aikana ehdin turhautua siihen, että minun piti kesken ruokailun lähteä hänen kanssaan käsienpesulle, koska hän oli jo ruokailunsa ruokaillut. Vaipoista eroon pääsemiselle on onneksi muistettu hurrata.
Kuopuskin osaa yhtä ja toista verrattuna vuodentakaiseen. Hän osaa istua, kontata ja kävellä tuettuna. Hän syö jo paljon omin käsin ja pääsääntöisesti samaa ruokaa kuin me. Miten helppoa, helppoa, helppoa! Hänelle ei enää tarvitse ostaa eri maitoja. Hän ei enää tarvitse tuttia. Jee! Hän ei enää joisi tuttipullosta, jos meillä olisi tarpeeksi sopivia nokkamukeja. Hän ymmärtää jo todella paljon puhetta ja osaa itsekin ilmaista omaa tahtoaan. Ihanaa! Ja mikä parasta – vaikka tämänkin on tahtonut jäädä huomaamatta – hänen itkulleen ja suuttumukseen on useimmiten syy, jonka ymmärrän. Mikään ei ole surullisempaa ja turhauttavampaa kuin se, että pieni vauva itkee ja itkee, mutta et tiedä, miksi. Niin, ja hän nukkuu vain pääsääntöisesti vain en yhdet päiväunet ja hänellä on muutenkin selkeä päivärytmi. Ja vaikka hän ei hän ei vielä kovin usein nuku kokonaisia öitä, hän lähes aina nukahtaa nopeasti heräämisensä jälkeen.
Siis oikeasti! Elämämmehän on jo todella helppoa verrattuna siihen, että meillä vuosi sitten oli kaksi vaippaikäistä, joita molempia piti auttaa lähes kaikessa. Nyt olisi hyvä aika pysähtyä ja elää nyt kun -elämää. Nauttia siitä, mitä tapahtuu nyt. Esikoisen kanssa tämä onkin oikeastaan aika helppoa. En ole hänen suhteensa enää pitkiin aikoihin odottanut mitään. Kaksi vuotta taisi monessa suhteessa olla sellainen rajapyykki, johon mennessä opittiin paljon odotettuja asioita. Hänen kanssaan oikeastaan toivoisin, että aika vaikka pysähtyisi tähän ja nyt.
Tietenkin iloitsen kaikesta uudesta, mitä hän oppii. Kuukausi sitten esimerkiksi olin pakahtua ylpeydestä, kun hän oppi polkemaan pyörällä. Ihan noin vain ja yhtäkkiä. Hän vain eräänä sunnuntaina sanoi haluavansa lähteä ajamaan pyörällä. Mies työnsi häntä tapansa mukaan pyörässä olevasta kahvasta mutta esikoinen sanoikin päättäväisesti: ”isi, irti”. Ja polki itse eteenpäin. Minun pieni poikani!
Kuopuksen kanssa odotan palavasti yhtä asiaa: että hän oppisi kävelemään. Se on vain ajan kysymys ja hän tuntuu itsekin tietävän sen. Hän on kärsimätön, kärttyisä ja turhautunut, koska ei ihan vielä osaa. Vaikka niin kovasti jo haluaisi. Etenkin ulkona, kun siellä ei säiden viilennyttyä ole juuri mitään muuta tehtävää kömpelölle taaperolle, joka on käsineet kädessä vielä entistäkin kömpelömpi.
Ehkäpä jonakin lokakuisena sunnuntaina meillä otetaan ensiaskeleita.