Älä luovuta!

 

Lipsun taas blogittomasta opintovapaastani, mutta juuri nyt minä tarvitsen jotain muuta kuin työasioita. Toinen vaihtoehto olisi lähteä kaupungille kahvittelemaan ja kevätuutuksia katselemaan, mutta se olisi paljon kalliimpi vaihtoehto se. Pysyn siis työpaikalla, keitän kahvia ja vedän henkeä.

Viimeiset kaksi viikkoa eivät ole olleet mitään muuta kuin mielessä pyöriviä työtehtäviä ja tunnetta siitä, etten mitenkään ehdi tehdä kaikkea. Mutta tänään kello 12 kaikki oli ohi. Huomenna ja maanantaina hölläillään, tiistaina palataan normaaliin päivärytmiin ja työtaakkaan.

Viime päiviin on kiireen lisäksi mahtunut paljon tunteita. Sellaisia opettajan työhön kuuluvia yhden vaiheen loppumiseen ja uuden alkamiseen liittyviä tunteita. Kun on viimeiset viisi kuukautta ollut äärimmäisen tiiviisti samojen opiskelijoiden kanssa, on heistä tullut melkein omia lapsia. On ehtinyt nähdä heidän hyvät ja huonot päivänsä, heidän vahvat ja heikot kohtansa, heidän ilon ja surun aiheensa. On ehtinyt ensin ihastua, sitten kyllästyä ja lopuksi kiintyä.

Ja nyt on aika arvioida heidät ja päästää heidät eteenpäin. Olen iloinen, surullinen ja haikea.

Kun tällä viikolla tein opiskelijoilleni lopputestejä ja arvioin heidän osaamistaan, arvioin samalla omaa opetustani. Opiskelijoiden tuloksista näkee väistämättä sen, missä on itse onnistunut ja missä epäonnistunut. Olin sekä ylpeä että nolo. Olin tehnyt paljon hyvin, mutta jotain myös äärimmäisen huonosti. 

Arvioidessani mietin myös, mikä oli tärkein antini opiskelijoille. Mitä haluaisin heidän tämän kurssini jälkeen muistavan?

Vastaus oli helppo. Olen yrittänyt vääntää sitä kerta toisensa jälkeen. En tiedä, onko se mennyt perille vai ei. Tänään yritin vielä viimeisen kerran.

Kertasimme kevyesti imperatiivia. Tutustuimme makaronilaatikon reseptiin ja harjoittelimme käskyjen muodostamista. Ennen kaikkea kuitenkin ihmettelimme, milloin käskymuotoa käytetään ja kuka voi käskeä ja ketä. Nauroimme sille, että sävy on melko erilainen, kun sanotaan ole hiljaa tai ole hyvä. Vakavoiduimme, kun pohdimme, missä mahtaa lukea älä varasta ja älä tapa.

Tavoitteeni ei kuitenkaan ollut varmistaa, että opiskelijani osaavat ja ymmärtävät käskyjä. Tavoitteenani oli, että he sisäistäisivät koko harjoitusmonisteen viimeisen lauseen: älä luovuta. Sanoin heille, että älkää ikinä antako periksi! Te osaatte ja te opitte! Vahvistaakseni tätä tärkeintä oppiani, soitin opiskelijoille tämän biisin:

//www.youtube.com/embed/s5340rZo1wo

En silti tiedä, menikö oppi perille. Luovuttaa osoittautui kaikille uudeksi ja vaikeaksi verbiksi. He tavasivat sanakirjojaan ja löysivät sieltä merkityksen ’antaa jtk jnk hallintaan’. Yritin vääntää rautalangasta merkitystä ’antaa periksi’. Muutaman esimerkin jälkeen useimmat nyökyttelivät. Kun sanoin, että tämä on tärkein asia, minkä haluan heidän kurssin jälkeen muistavan, he tekivät harjoitusmonisteeseen tupla-alleviivauksia. Yksi sanoi kysyvänsä illalla mieheltä.

Minä luovutin ja pyöritin videon vielä kerran. Opiskelijat hyräilivät mukana.

Voi elämä. Huomenna paistetaan laskiaispullia ja maanantaina jaetaan todistukset.