Farkuissa

Tämä ei ole muotiblogi ja sille on syynsä. Täällä ei nimittäin ole muotia, täällä on vain farkkuja.

Päätän aina säännöllisin väliajoin pukeutua monipuolisemmin: mekkoihin, hameisiin ja erilaisiin housuihin. Päätöksille käy samoin kuin karkkilakkopäätöksille: ne pettävät aina. Aamukiireessä sorrun farkkuihin. Miten jokin sellainen, mitä ainakin periaatteessa kovasti haluaa, voikin olla niin vaikeaa?

Viime viikonloppuna päätin, että jos kerran joka tapauksessa käytän lähinnä farkkuja, niin käytänpä nyt sitten kerrankin ihan vain yksiä ja samoja. Katsotaan, miten naisen käy. Noin niin kuin testimielessä. Olen usein esimerkiksi pakatessani miettinyt, että uskaltaisiko muutaman päivän reissulle lähteä yhdellä alaosalla yksillä farkuilla. Toistaiseksi en ole uskaltanut, koska pelkään, että kaadan kahvit (tai punaviinit) syliin heti ensimmäisenä päivänä.

Päätin myös ottaa joka aamu kuvan farkuista ja niiden kaverista. Kiireessä tietenkin. Tämän kuvakollaasiin ansiosta pääsenkin käyttämään blogissani ensimmäistä kertaa sanaa asukuvaviikko. Kaikkea sitä.

Kuvia on kuitenkin vain kuusi, sillä pukeuduin kahtena päivänä samaan yläosaan. Farkkuviikkoni alkoi viime lauantaina kukkakuvioisella paidalla. Vaihdoin sen päälle iltapäivällä, kun lähdimme ystäväperheen luo kyläilemään. Päälle vedin lähtiessä vielä harmaan villatakin, sillä luvassa oli myös ulkoilua lasten kanssa. Sunnuntaina palloilin pallopaidassa Mukulakadulla ja anoppilassa.

Maanantaina oli farkkuviikon ensimmäinen työpäivä, ja silloin puin farkkujen seuraksi vaaleanruskean merinovillaneuleen, joka on näiden säiden lemppari. Se lämmittää ihanasti yöpakkasten jälkeen aamulla, mutta ei hiosta yhtään lämpötilan noustessa päivällä. Tiistaina pukeuduin jälleen kukkakuvioiseen paitaan. Se oli vähän fiinimpi (hah) päivä, sillä yksi kursseistani päättyi (snif) ja piti ottaa vastaan kukkia ja halauksia. Keskiviikkona farkut saivat kaverikseen pinkkiä ja harmaata, torstaina kirkuvan keltaista. Perjantaina samat farkut eivät huvittaneet enää yhtään. Tavallista kovemmassa kiireessä nappasin sitten vain niiden seuraksi valkoisen trikoon ja tummansinisen … tuota … jonkun. Se ei ole neuletakki, joten mikä se on? Trikoojakku?

Miten naisen sitten kävi? Ei mitenkään, tietenkään.

Farkut likaantuivat torstaina, ja normaalisti olisin ehkä heittänyt ne siinä vaiheessa pyykkikoriin, mutta nyt pyyhin vain rätillä ja ajattelin, ettei kukaan ehkä huomaa. Eivätkä ne tahrat ainakaan kuvissa näy.

Parina viimeisenä aamuna olisi tehnyt mieli laittaa jotkut muut farkut tai peräti mekko, mutta pysyin tiukkana. 

Mitä siis kokeilusta opimme? Emme luultavasti mitään. Tai ehkä sen, että ihminen pärjäisi varmasti kaksilla farkuilla. Minulla on siis kolmet liikaa. Tulevalle kahden yön koulutusmatkalle aion ainakin lähteä yksillä farkuilla. Olen aina kahdehtinut ihmisiä, jotka osaavat reissata pienin kantamuksin.

Jossain välissä viikkoa aloin myös miettiä, että huomaakohan joku, että minulla on koko ajan samat farkuissa. Sitten ajattelin, että äh, ei tietenkään huomaa. Kukaan ei takuulla tammikuussa edes huomannut, että ostin nämä uudet farkut, kun ne vanhat olivat melkein samanlaiset. 

Sitten työkaverini kysyi, onko minulla uudet farkut.

”Ää… öö… joo. Tai miten sen nyt ottaa. Mä ostin nämä tammikuussa, kun entiset meni rikki. Mistä sä muuten huomasit?”

”Noi reiät on eri kohdissa.”

Olin sanaton. Viikkoni oli saanut arvoisensa päätöksen.