Hetkessä elämisen taika ja tuska
(Ihan äkkiä ja ihan vähän vain kirjoitan, vaikka olenkin opintovapaalla. Mutta en minä nyt hittovieköön lauantai-iltana oikeasti mitään opintotehtäviä tee! Ja koska lapset nukahtivat touhukkaan uimahalli- ja mummolapäivän jälkeen kuin unelman ja mies katsoo televisiosta jotain, joka ei minua kiinnosta, niin mitäpä muutakaan minä tekisin kuin kirjoittaisin esimerkiksi siitä, mikä on viime viikkoina vaivannut mieltä.)
Useimmiten lasten kyky elää hetkessä on ihanaa ja ihailtavaa. Mutta joka maanantai kello 16.45 se ajaa minut hulluuden partaalle.
Olemme saapuneet kotiin noin puoli tuntia aikaisemmin. Olemme lämmittäneet pikaruoaksi jotain sunnuntain tähteitä. Olemme ehtineet syödä ne juuri sopivasti, kun meidän olisi esikoisen kanssa aika käydä pisulla, vaihtaa (melko todennäköisesti päivän aikana sotkeentunut) paita, napata tossut mukaan ja lähteä muskariin.
Mutta se hetkessä elämisen taito ja tuska! Esikoinen ei millään halua lähteä. Hän haluaa juuri sillä hetkellä olla kotona ja leikkiä. Hän on hieman uupunut päiväkotipäivästä ja kaikki omat lelut tuntuvat 8 tunnin eron jälkeen ylitsepääsemättömän houkuttelevilta.
Olen yrittänyt kaikkeni. Olen valmistellut häntä jo edellisenä päivänä, saman päivän aamuna ja kotimatkalla päiväkodin jälkeen. Olen ollut innostunut ja muistuttanut häntä kaikesta siitä kivasta, mitä muskarissa tehdään, ja ketä siellä tavataan. Olen houkutellut häntä muskarireissuun kuuluvilla kirjastokäynneillä, joita hän rakastaa. Olen lahjonut häntä sillä, että koko muskarimatka kuunnellaan hänen lempibiisiään. Olen kiristänyt häntä sillä, että lähden yksin ja pidän hurjan hauskaa ja teen kaikkia niitä kivoja juttuja muskariopen kanssa, joita hän yleensä tykkää tehdä. Erittäin kypsää, tiedän.
Välillä olen onnistunut hyvin, joskin kaikki se kannustaminen on ollut minulle itselleni tavattoman uuvuttavaa. On kuin olisin käynyt tunnin jumpassa, kun olen motivoinut häntä nonstoppina sen kuusikymmenminuuttisen, joka on kulunut siitä, kun olemme lähteneet päiväkodin pihasta, siihen, kun meidän pitäisi jo pikaisen ruokailureissun jälkeen lähteä kotoa. Jotta muskariinlähtö olisi sujunut leppoisissa merkeissä, tuohon kuusikymmentäminuuttisen ei ole saanut sattua yhtään mielensäpahoittamista. Kummallekaan.
Välillä taas olen onnistunut kehnosti. Ne lähdöt ovat olleet niitä, jolloin olen teatraalisesti poistunut ”yksin” muskariin. Sisältä on yleensä kuulunut parku ja isi on hetken kuluttua huikannut ovelta, että Armas on tulossa mukaan. Kun sitten olemme päässeet matkaan, on minulla ollut itku kurkussa kurjasta lähdöstä. Armas taas on unohtanut kaiken ja puhua pulputtanut iloisesti takapenkillä.
Tällä viikolla kuitenkin tapahtui ensimmäistä kertaa niin, ettei Armas oikeasti tullutkaan mukaan. Minä sain lähteä yksinäni muskariin eli kauppaan.
Olen ymmälläni. Esikoinen tykkää olla muskarissa, kun sinne asti pääsemme. Kun muskari loppuu, hän sanoo haluavansa lisää.
Viikon kuluttua se on kuitenkin unohtunut.
Nämä muskariinlähtöhaasteet alkoivat, kun aloitimme päiväkodin. Mielestäni kyse ei siis ole siitä, ettei hän haluaisi käydä muskarissa. Häntä ei vain huvita lähteä sinne heti päiväkodin jälkeen. Ja koska hän elää tässä ja nyt, hän ei pysty irrottautumaan hetkestä ja ajattelemaan, että kun vain lähtisimme muskariin, meillä olisi vähän ajan kuluttua tosi kivaa.
En haluaisi antaa periksi. Niinpä aion yrittää vielä yhtä keinoa, kun kahden viikon kuluttua seuraavan kerran pääsisimme muskariin. Aion varata meille eväät, jottei meidän tarvitsisi pysähtyä syömään kotona. Kävisimme vain nakkaamassa isin ja pikkusiskon kotiin ja jatkaisimme pillimehun, evässämpylän ja rusinoiden kanssa suoraan muskariin. Söisimme siellä rauhassa ilman mitään kiireen tuntua. Kävisimme kirjastosta uutta iltalukemista ja ehtisimme luultavasti jo aloittaa yhden kirjan muskarin alkua odotellessa.
Minä niin toivon, tämä olisi ratkaisu lähtöongelmiin. En millään haluaisi, että esikoisen 3,5-kuisena aloittama muskariharrastus päättyisi tähän hetkessä elämisen tuskaan.