Itsensä ylittämisestä
Minulla oli huikea viikonloppu.
Olin Tahkolla todistamassa, kuinka eräs mieletön mimmi ylitti itsensä a) osallistumalla puolitriathlonille, b) pääsemällä maaliin ja c) tekemällä ajan, joka löi meidät kaikki ällikältä.
Oli ihan uskomattoman hienoa olla mukana todistamassa unelmien toteutumista. Elää rinnalla kisaa edeltävää jännitystä, hermoilla lähdön hetkellä, iloita taitetuista kilometreistä, hurrata radanvarressa, hämmästellä tahtia, odottaa maaliin. Ennen kaikkea oli ihan mieletöntä päästä aistimaan niitä itsensä ylittämisen fiiliksiä, joita ilma oli sakeanaan.
En ole koskaan osallistunut mihinkään massaurheilutapahtumaan, koska olen pitänyt itseäni ihan sunnuntaiurheilijana. Se minä olenkin mutta viikonlopun urheiluhulinoissa tajusin, että niin on moni muukin. Mutta siellä ne tyypit menivät ja niillä oli hurjan hauskaa! Ja me miehen kanssa tajuttiin, että me halutaan myös!
Ei triathlonille, ei tässä vaiheessa. Mutta jonnekin, missä voisi ylittää itsensä ja testata omia rajojaan. Mies alkoi haaveilla maastopyöräilytapahtumasta, minä jostain juoksutapahtumasta. Minun tämänhetkisellä kunnollani lähdetään aika lailla pohjalta, joten sopiva ensimmäinen tavoite voisi olla kymppi tai puolimaraton ensi keväänä.
Olisiko tämä nyt se hyvä syy lähteä lenkille tummuviin iltoihin, jotka muuttuvat pian tuulisiksi, märiksi ja kylmiksi? Se syy, joka voittaisi pehmeän sohvan ja lämpimän viltin? Toivon niin.
On se vaan onni, että on ystävänä ja sukulaisena tuollaisia tyyppejä, jotka näyttää mallia.
Ja miettikää, että se mun tyyppi juoksi 21 km aikaan 2:10 sen jälkeen, kun oli uinut ja pyöräillyt alle 1,9 + 90 km. Mieletön mimmi. Oon niin ylpee!
Minulla olisi tavoitetta päästä samaan aikaan ilman noita kahta edellistä lajia. Silloin olisin ylittänyt itseni.
Olisikohan minusta siihen?