Kuin viimeistä päivää

Kun töihinmeno ja päiväkodin alkaminen lähestyvät, olen alkanut käyttäytyä kuin olisin viimeisilläni raskaana. Haluan tehdä sitä, tätä ja tuota, koska sitten ei kuitenkaan enää ole aikaa tai ei jaksa. 

Todennäköisesti sekä aikaa että jaksamista useimpiin juttuihin löytyy vielä työ- ja päiväkotiarjenkin alettua, mutta kaiken varalta olen täyttänyt näiden viimeisten kotiviikkojen tyhjät kalenterinsivut kaiken maailman kahvitapaamisilla ja leikkitreffeillä. Otan myös aikaa omille harrastuksilleni ja yritän huolehtia, että mieskin ottaa. Lisäksi olemme käyneet tavanomaista enemmän ulkona kahvilla ja syömässä. Miehen kanssa kävimme kahdestaan elokuvissa. Ja haluan, että käymme vielä uudestaan ennen kuin kilpajuoksu kellon kanssa alkaa.

Sillä sitähän se tulee olemaan. Kilpajuoksua kellon kanssa. Osaan kuvitella sen jo etukäteen ja sain siihen hieman tuntumaa eilen, kun kävin viettämässä päivän tulevalla työpaikallani. Aamulla kiirehditään hoitoon ja töihin. Töiden jälkeen kiirehditään hakemaan lapset hoidosta. Sitten on kiire saada ruokaa pöytään. Ja sitten ilmeisesti kiire saada väsyneet lapset nukkumaan. Ainakin useimmat ystäväperheemme ovat kertoneet, että pienet lapset ovat hoitopäivän jäljiltä niin väsyneitä, että käyvät nukkumaan jopa tuntia totuttua aiemmin. Lieneekö väittämä totta vai tarua? Se selvinnee sitten lokakuussa.

Ja kaiken sen kiireen keskellä haluaisi tietenkin nauttia lastensa seurasta. Minusta tällä hetkellä erityisen ikävältä tuntuu ajatus, että he viettävät suurimman osan päivästään jonkun muun kanssa. Minä ehdin nähdä heitä arkena vain muutaman hassun tunnin. Nyyh. Niitä tunteja tuskin haluaa ainakaan alussa käyttää mihinkään muuhun kuin lasten kanssa puuhasteluun.

En kuitenkaan sure sitä liikaa vielä. Onhan meillä sentään kokonainen syyskuu ja sen pitkät kuulaat syyspäivät.