Lukuhaasteen kaksi (tai kolme) ensimmäistä
Sain toissa viikonlopun Helsingin-keikalla luettua vuoden ensimmäisen kirjani, joka oli Juha Itkosen Ajo. Kuittasin sillä Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdat 6 (eli kirjan, jonka nimi on yksi sana) ja 11 (sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole ennen lukenut).
Tosin minun tekisi mieli vähän huijata ja väittää, että Ajo oli toinen tänä vuonna lukemani kirja. Ensimmäinen olisi silloin Antti Heikkisen Pihkatappi, jonka viimeiset sivut kahlasin vuoden ensimmäisenä päivänä. Taidan tehdä niin ja kuitata Pihkatapilla kohdan 48 (eli kirjan, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin minä).
Ajo oli taattua Itkosta, mutta ei minulle millään lailla erityinen. Tasaisen hyvä mutta ei poikkeuksellinen. Itkonen on taitava tarinoiden rakentaja ja ihmiskuvajaa. Ajossakin pidin henkilöhahmoista, oikeastaan heistä kaikista. Sen sijaan en niinkään ihastunut rinnakkaisiin tarinoihin. Pidin enemmän tarinasta, josta koko kirja oli saanut alkunsa ja jolla on todellinen liittymäkohta Itkosen omaan sukuun. Tähän tarinaan liittyi auto-onnettomuus. Sen sijaan rinnalle rakennettu toinen tarina tuntui… en tiedä… hieman irralliselta. Teos oli kyllä temaattisesti ehjä ja kokonainen, vaikka, tarinat kulkivat (tässä tapauksessa voisi jopa sanoa, että tarinat ajattiin) eri ajassa ja paikassa. Vähitellen tarinat myös leikkasivat toisiaan – jopa ihan luonnollisen oloisesti mutta siltikin jotenkin teennäisesti. Minä en saanut kiinni siitä, miksi näitä tarinoita kerrottiin rinnaikkain. Ellei syynä sitten yksinkertoisesti ollut maalata kuvaa siitä, kuinka eri sukupuolet ja sukupolvet kohtaavat vastoinkäymisen.
Ehkä tämä ei vain ollut minun Itkoseni. Kannatti se silti lukea. Ehdottomasti kannatti. En voi olla ihailematta Itkosta siinä, kuinka hän hahmonsa rakentaa: hienovaraisesti hahmotellen mutta kuitenkin äärimmäisen elävästi kuvaten. Ja ehkä hienointa on kuitenkin se, kuinka Itkonen kuvaa teoksessa vanhemmuutta ja lapsen ja vanhemman välistä suhdetta. Sitä jatkuvaa molemminpuolisen hämmästyksen, rakkauden, epävarmuuden ja ihmettelyn kokemusta. Sitä, kuinka katsomme toisiamme ja mitä toisissamme näemme. Se oli pysäyttävää ja lohdullista.
Antti Heikkisen Pihkatappi taas oli iloinen yllätys. Tutuistuin kirjaan ja erityisesti sen kirjoittajaan siinä samaisessa kirjallisuustapahtumassa, jossa löysin Dora Doran. Ihastuin Heikkisen mutkattomuuteen, aitouteen ja sanankäyttöön hänen pitäessään kirjallisuustapahtumassa esitelmäänsä. Ja Pihkatappi oli suoraa jatkoa hänen esitelmälleen. Viehättävä esikoisteos. Ja toisin kuin kaikin puolin täydelliseksi hiottu Ajo Pihkatapissa oli vielä jotakin rosoista, mikä teki siitä sympaattisen.
Pihkatappi on ikäiseni maalaispojan kasvutarina ja samalla myös sukutarina kolmesta sukupolvesta omine risteineen. Se on myös eräänlainen metarkirja: kirjoitetaanhan kirjassa kirjaa. Lisäksi Pihkatappi on maaltapakoromaani (kuten sitä Antti Majanderin kirja-arviossa kuvattiin), josta ei voi olla löytämättä yhtäläisyyksiä Heikki Turusen tuotantoon. Mutta siltikin Pihkatapissa jotain päivitettyä, sillä se lähtee käyntiin vasta 80-luvulta, Kekkosen hautajaisista. Ja värikkäästi lähteekin.
Pihkatapissa tuoksuu multa ja lehmän lanta. Ja siinä marssitetaan lukijan ihmeteltäväksi kylänraitillinen persoonallisia maaseudun asukkeja. Kieltä käytetään ja tarinoita kerrotaan värikkäästi. Mutta ollaan kirjassa vakaviakin. Ja surullisia. Minä nauroin. Ja minä itkin.
Minulle Pihkatappi oli myös eräänläinen lapsuudenmaisemien ja isovanhempien kielen kuvaus. Vaikka en maalaislapsi olekaan, olen viettänyt paljon aikaani maalla. Ja vaikka isovanhempani eivät Heikkisen hahmojen murretta puhuneetkaan, savoa kuitenkin. Jotain hyvin tuttua Pihkatapin hahmojen puheenparressa siis oli.
Eilen illalla ahmin viimeiset sivut ollu Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -teoksesta. Siitä tulee siis Kirjan vuoden kolmas kirjani. Se oli hämmentävä, muhkea (yli 500 sivua) ja monitarinainen lukukokemus. Minusta tuntui koko ajan siltä, että minulla kesken monta kirjaa.
He eivät tiedä mitä tekevät on ainakin kriittinen aikalaisromaani ja tarkkanäköinen ihmissuhderomaani. Lisäksi siinä on jännitysromaanin elementtejä ja paikoitellen myös scifi-romaanin ulottuvuuksia. Ja tietenkin se on myös Finlandia-voittaja (eikä suotta!). Sain siis kuitattua Valtosen tiiliskivellä lukuhaasteen kohdat 1 (kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin), 13 (kirja, joka on voittanut merkittävät kirjallisuuspalkinnon) ja 43 (kirja, jossa on yli 500 sivua). Jos suhtaudun listaan löyhästi, voin kuitata kirjalla myös kohdat 40 (tulevaisuuteen sijoittuva kirja) sekä 49 (jännityskirja tai dekkari). Katsotaan vuoden mittaan, olivatko ne tosiaan tässä, vai palaanko niihin vielä uudestaan.
Itse arvostin romaanissa eniten aikalaiskuvausta: He eivät tiedä mitä tekevät on tarkkanäköinen ja analyyttinen (jopa pelottava) kuvaus nyky-yhteiskunnasta, akateemisesta maailmasta ja tutkimuksen etiikasta, eläinkokeista ja ekoterrorismista sekä digitaalisesta maailmasta ja sosiaalisesta mediasta. Kutsuisin aikalaiskuvausta romaanin suureksi kertomukseksi. Rinnalla (tai kulissina) kulki pieni kertomus: tarina kulttuurienvälisestä suhteesta, rikkoutuneesta perheestä, yksinhuoltajuudesta, uusperheestä, ilman isäänsä kasvaneesta pojasta samalla ulkopuolelle jäävästä isästä. Tarkkanäköistä ja analyyttista kuvausta niissäkin. En voinut olla lukiessani ajattelematta, että teksti on psykologin kirjoittamaa.
Jos minun pitäisi kuvata romaania kolmella sanalla, sanoisin, että se on tärkeä, erilainen ja vaikuttava. Romaani pakottaa katsomaan maailmaa monelta kantilta ja miettimään, kenen totuus on totuus.
Mutta siis! Kirjan vuoden lukuhaaste on hyvässä vauhdissa ja olen todella innoissani. Haaste on saanut minut raivaamaan viikkoihini lisää lukuaikaa eikä se tunnu olevan mistään merkittävästä pois. Kunhan olen vain yleisen iltahaahuilun sijaan kömpinyt sänkyyn hieman joutuisammin, jotta ehdin lukea edes hetken. Kiitos siis Katielle haasteen heittämisestä!
Seuraavaksi tartun kirjaan, jolla kuittaan listalta kohdat 14 (tositapahtumiin pohjautuva kirja) ja 34 (kirja, jonka nimessä on numero). Ehkä myös kohdan 9 (tietokirja), ainakin jos takakansi tekstiin on luottaminen.
Lukemisiin! Vielä ehtii hyvin tarttua haasteeseen.