Lukuisia kuulumisia
Kirjan vuoden lukuhaaste on ollut hieman katkolla. Olen kuitenkin lukenut. Esimerkiksi nämä:
En vain ole juuri saanut ruksailtua kohtia haastelistalta. Se häiritsee hieman sisäistä suorittajaani. Sisäinen haahuilijani on kuitenkin vain heilauttanut huolettomasti kättään: ei tämä niin vakavaa ole. Tämä on vain mahdollisuus tutustua teoksiin, joihin ei tulisi muuten tarttuneeksi. Palaan listan pariin sitten syksyllä. Ja vaikka en koskaan kävisikään listan kaikkia kohti läpi, haluan ehdottomasti laajentaa lukukokemuksiani vielä muutamaan suuntaan. Mutta niistä lisää myöhemmin. Nyt kesäkauden luettuihin.
Olen lukenut viime kuukaudet ihan sattumanvaraisesti. Kirjoja on tarttunut mukaan ystäviltä, kirjakaupan pokkarialesta ja kirjaston pikalainojen hyllystä.
Osan lukemisesta on jo liki neljä kuukautta aikaa, joten kovin perusteellisesti en enää pysty lukukokemuksistani kertomaan. Tunnelmat ovat kuitenkin tallella. Niistä voin sanoa sanasen.
Ehkä ensimmäiseksi kollaasin kirjoista sain päätökseen Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Se oli joskus huhtikuussa. Muistan kirjasta sen, että se oli kiehtova (Japani! Ja Japanin historia, josta en tiennyt mitään!!!), inspiroiva (Kankimäki ottaa vuorotteluvapaata töistä ja lähtee Kiotoon ottamaan selvää tuhat vuotta sitten eläneestä hovinaisesta Sei Shónagonista) sekä hauska ja tarkkanäköinen (sekä Kankimäki että Sei). Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on yhtä aikaa matkakirja, tietokirja ja päiväkirja. Varoituksen sanana minun täytyy mainita, että se aiheuttaa akuuttia Japanin-matkakuumetta, pakonomaista listojen kirjoittamisen tarvetta ja haihattelua siitä, voisiko itsekin joskus lähteä.
Elina Hirvosen Kun aika loppuu on tunnelmaltaan ihan toisenlainen. Se on pakahduttava. Se käsittelee ehkä kauheinta asiaa, mitä vanhempana pelkää: että omasta lapsesta tulee onneton. Niin onneton, että hän alkaa tehdä toisille pahaa. Sivujuonteena teoksessa kulkee toinenkin kauheus: ekokatastrofi. Teoksessa eletään lähitulevaisuudessa, mutta meidän nykyhetkemme on läsnä henkilöhahmojen muistoissa. Kaikki tuntuu uskottavalta, jopa pelottavan mahdolliselta. Tämän kirjan tulevaisuus ei ole utopiaa, se on huominen. Mutta kirja ei ole kauhea, se on kaunis. Kipeä ja raskas, mutta kuitenkin lempeä. Se horjuttaa mutta ei päästä putoamaan. Se saa katsomaan maailmaa uusin silmin. Ahmin kirjan sydän sykkyrällä ja pala kurkussa muutaman päivän aikana. Itkin ja itkin mutta lopussa olin toiveikas. On todellinen taito kirjoittaa teos tuskallisista aiheista ilman, että lukija musertuu. Kaikkien olisi syytä lukea tämä kirja.
Jossain välissä luin Helmi Kekkosen Valinnan. Instagram-tilini mukaan se oli huhtikuun lopussa esikoisen synttäreiden aikoihin. Karkasin kesken synttärivalmisteluiden hoitamaan viimeisiä juhlahankintoja. Pitkitin reissua tahallani piipahtamalla kahvilaan. Tilasin lasin viiniä ja kaivoin Valinnan laukustani. Kaikki oli harkittua ja suunnitelmallista. Sallin itselleni tunnin viinin ja kirjan parissa. Sitten palasin kotiin leipomaan kakkua. Valinta oli kuin Kekkosen blogi Sivulauseita: herkkä ja kirkas. Lauseet ovat täydellisiä, tarina aika tavanomainen. Mutta minä pidin siitä juuri siksi. Kirja on lyhyt, enkä halua kertoa liikaa. (Jos kyseessä ei olisi ollut synttäriviikonloppu, olisin voinut lukea kirjan päivässä ja saada merkinnän lukuhaasteen kohtaan 23: kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä.) Tarina lähtee liikkeelle siitä, että perheen isä on kuollut. Vaimo ja kaksi tytärtä yrittävät kohdata menetyksen ja sen nostattamat muistot. Isän lisäksi ikävöidään isoveljeä, joka on lähtenyt vuosia sitten selittelemättä. Kaikelle on kuitenkin selityksensä. Perhesalaisuudet kuoriutuvat auki taaksepäin. Tarina oli surullinen mutta minulla oli koko ajan levollinen oli. Muistan, että itkin lukiessani kerran. Se oli näiden lauseiden äärellä:
Katson maalausta hetken, sitten pöydällä olevaa karttapalloa. Haluaisin sytyttää siihen valon, saada sen pyörimään. Menen sitä kohti ja samalla näen kirjoituspöydän takana olevalla tuolilla harmaan villatakin. Nostan sen harteilleni, tuttu tuoksu ympäröi minut, ja vihdoin minä itken. En ehdi edes ajatella sitä. Kyyneleet tulevat lämpiminä ja raskaina, kastelevat kasvoni ja valuvat paitani alle. Ikävä ja mennyt tuntuvat äkillisenä kipuna vatsassa, rinnasta nousee etova olo, kiedon käteni ympärilleni hillitäkseni tärinää, poskia kuumottaa. Ja samalla jokin liikahtaa. Kuin tulisi lisää tilaa hengittää.
Valinnan jälkeen luin luultavasti Tatiana de Rosnayn Nimeni on Sarah (julkaistu aiemmin nimellä Avain). Sain sen ystävältä ja pakkasin mukaan toukokuiselle Mallorcan-matkalle. Kirja oli kiinnostava siksi, että sen taustalla on historiallinen tapahtuma siitä, kuinka Ranskan poliisi teki heinäkuussa 1942 ratsian, jossa tuhansia juutalaisia kootaan pyöräilystadionille odottamaan keskitysleirille lähettämistä. Heidän joukossaan on kirjan nimihenkilö, kymmenenvuotias Sarah, joka on lähdön hetkellä piilottanut pikkuveljensä lukittuun komeroon, koska uskoo palaavansa pian takaisin. Kerronnan todellinen aika on kuitenkin 60 vuotta myöhemmin, kun Pariisissa asuva amerikkalainen toimittaja alkaa kirjoittaa artikkelia tuosta surullisesta ja hiljaiseksi vaietusta tapahtumasta Ranskan historiassa. Historiallinen osuus ja Sarahin tarina olivat kirjan parasta ja koskettavinta antia. Niiden lisäksi kirjassa kulki amerikkalaisrouvan rakkauselämän harlekiinimainen sivujuoni, joka suorastaan ärsytti minua. Hämmentävintä oli kuitenkin se, että välillä minusta tuntui, että olen lukenut teoksen aimminkin. Toisaalta en millään muistanut, kuinka tarina tulisi päättymään. Tämän kirjan kohtalo on luultavasti olla sellainen.
Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein tarttui mukaani kirjastosta. Härkönen maalailee riemastuttavan ja vaivaannuttavan kuvauksen siitä, mitä tapahtuu pienituloiselle duunaripariskunnalle, kun he lottovoiton myötä äkkirikastuvat. Lukija pääsee todistamaan kokonaista tunteiden ja toimintatapojen kavalkadia, kun kosmetologi Eevi ja hänen renttumiehensä Kari totuttelevat elämäänsä miljonääreinä. Riemu, raivo, luottamus, epäluottamus, kaikkivoipuus, anteliaisuus, ahneus, itsekkyys, kostonhimo ja yksinäisyys tuulettavat pariskuntaa säälimättömästi. Eeviä ja Karia kohtaan tuntee sekä myötätuntoa että sääliä. Äkkirikastuminen sopii harvalle. Tyyliltään kirja on taattua Härköstä: dialogeissa nokkela ja havainnoissa tarkkanäköinen. Syvyys on rivien välissä.
Viimeisimmäksi luin Riikka Pulkkisen pienoisromaanin Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Se on hyvin toisenlainen kuin Pulkkisen aikaisempi tuotanto. Kevyt ja kupliva. Täydellinen yhden illan kesäheila. Kuin naistenlehtien kesäjatkis. Vasta kirjan luettuani sain tietää, että sellainen se oli alun perin ollutkin. (Siispä voin kuitata Iiris Lempivaaralla lukuhaasteen kohdan 7: novellikokoelma! Jatkonovellikokoelma! Onko sellaista edes?) En kerro enempää mutta voin suositella seuraksi aurinkotuoliin.
Ja sitten on vielä yksi, joka oli ehdottomasti koko kesän paras lukukokemus. Unohdin sen vuoksi jopa läppärini junaan kesäkuisella Helsingin-reissullani. En vain yksinkertaisesti kyennyt laskemaan kirjaa käsistäni ennen kuin oli pakko poistua junasta pääteasemalla. Ja silloin saattoi tulla vähän kiire.
Tuo kirja oli Joël Dickerin tiiliskivi Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kirjasta on kohistu niin paljon, ettei minun enää tarvitse. Sanon vain, että tämä oli sellainen kunnon vanhan ajan jännitysromaani. Ei mikään dekkari, vaikka en tiedä, onko termeillä vakavien kirjallisuustieteilijöiden mielestä mitään eroa. Ihan t ö r k e ä n hyvä. Koska monien muiden lisäksi ystäväni suositteli tätä minulle, kuittaan järkäleellä lukulistalta kohdan 12: kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle.
Sellainen lukukesä.