Matkalla huonoksi äidiksi?
Vuoden mutsi tässä hei!
Muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen olen saanut puolitoistavuotiaani katsomaan telkkaria. Aloitimme harjoittelun elokuussa, kun poikanen oli vuoden ja neljä kuukautta. Tuolloin hän jaksoi katsoa lastenohjelmia ehkä noin minuutin. Olemme kuitenkin sitkeästi harjoitelleet useita kertoja viikossa, ja nykyisin taapero saattaa istua television ääressä jopa 10-15 minuuttia. Juuri sen ajan, että saan pikkusiskon imetettyä. Ja juuri se oli koko homman pointti! Hurraa ja eläköön! Sanokoot ammattilaiset mitä tahansa. Pikku Kakkonen ja Muumi-dvd toimivat hyvin lastenvahteina.
Toinen ”vuoden mutsi” -toimeni ei etene yhtä hyvin. Olen yrittänyt opettaa taaperon syömään eineksiä, koska en yksinkertaisesti aina ehdi saamaan lautaselle kahta lämmintä kotitekoista ateriaa päivässä, vaikka pyrinkin tekemään isoja satseja, joista riittää useaksi kerraksi tai pakastettavaksi asti. Mutta ei, ei ja ei. Ne eivät maistu. Eivätkä maistu lasten purkkiruoatkaan. Niinpä hätäruoaksi keitetään usein pastaa, joka maistuu aina. Kaveriksi lautaselle nakataan vaikka katkarapu poikineen. Voilà, ateria on valmis! Sanokoot ammattilaiset tästäkin mitä tahansa.
Vakavasti ottaen olen sitä mieltä, että välillä on tärkeämpää käyttää se käytettävissä oleva puolituntinen leikkiin, lukemiseen tai vaikka sylikkäin istumiseen sen sijaan, että kiireisenä häärisi hellan ääressä saadakseen pöytään täydellisen itsetehdyn aterian. Silläkin uhalla, että arvostan suuresti itse tehtyä puhdasta ruokaa ja sellaista mielelläni pöytään aina kattaisin. Jos on valittava, valitsen kuitenkin sen, että olen lapsille läsnä.
Myöhemmin läsnäolon ja ruoanlaiton voi toivottavasti yhdistää. (Voihan? Haluan harrastukseni takaisin.)
Toki teemme yhdessä ruokaa jo nyt, mutta totuuden nimissä täytyy myöntää, etten aina ole niinä hetkinä ihan parhaimmillani. Kun puolitoistavuotias häärää keittiöjakkaralla ja kaksikuinen nököttää lattialla sitterissä, tahtoo se ruoanlaiton rentous päästä unohtumaan. Tai keitto palamaan pohjaan. Hih.