Matkalla päiväkotiin

Kun on herännyt aamuyöllä kello 4.50 siihen, että kaksi aamuvirkkua kömpii kainaloon, ei ole ihan parhaimmillaan vastaamaan tuonpuoleista elämää käsitteleviin kysymyksiin matkalla päiväkotiin.

– Kun minä kuolen, minä hyppään ylös taivaalle.

– Okei.

– Minä teen tosi ison loikan pilveen.

– Mmmm.

Hetken hiljaisuus.

– Miten sinne ylös oikein pääsee?

– Voi kulta, sulla on nyt aika vaikeita kysymyksiä.

– Miten sinne ylös voi päästä?

– Äiti ei nyt oikein tiedä. (Mistä tää koko taivas-/pilvijuttu edes tulee? Leijonakuninkaasta?) Ehkä se menee vähän niin, että meidän vartalo ei mene sinne ylös mutta meidän henki menee. Eli siis ajatukset.

– Miten?

– No ne varmaan sillä tavalla leijailee ylös. (Onkohan tää kuolema nyt jotenkin pelottava teema? Pitäisköhän sanoa siitä jotain lohdullista?) Ja se kuolema on varmaan aika mukava asia. Sitten voi tavata kaikkia niitä kuolleita tuttuja, joita ei ole nähnyt pitkään aikaan.

– Niin. Vaikka äitin mummia ja ukkia.

– Niin just. Ja sitten Elisa- ja Talvikki-serkkuja, joita te ette ehtineet koskaan tavata.

– Joo. Mutta minä en vielä tiedä, mille pilvelle minä menen.

– No ei sun vielä tarvitsekaan tietää.

– Minä katson sitten, missä pilvellä isi on ja menen sinne samalle pilvelle.

– Hyvä idea. Mut nyt me ollaan perillä, lähdetäänpäs katsomaan, ketä hoitokavereita on jo paikalla.

Huh. Nyt pitäisi sitten kääntää ajatukset sellaisiin arkisiin asioihin kuin partitiivi ja järjestysluvut. Miksi nää keskustelut tulee aina ihan puun takaa?