Olisiko minusta työssäkäyväksi opiskelijaäidiksi?

Opintovapaa on nyt ohi. Painoin tänään lähetä-nappia ja heitin työvaiheen muistiinpanot paperikoriin.

Päätin juhlistaa opintotehtävän valmistumista avaamalla iltaruoaksi paistettujen porkkanalettujen kyytipojaksi jääkaapissa kuukausia pyörineen kuoharin. Ei mikään harkittu makuyhdistelmä mutta tiedättehän… joskus tilanne antaa anteeksi pienet epätäydellisyydet. Minulla oli kepeä olo, viikonloppu oli alkamassa ja koko perhe istui rennoin mielin pöydän ääressä. Lapset kippistelivät innoissaan maitomukeillaan ja ruokarauha oli kerrankin läsnä. Ei hullunpaa.

Menneen kuukauden aikana mietin moneen kertaan, olisiko minusta työssäkäyväksi opiskelijaäidiksi. Tai opiskelevaksi ja työssäkäyväksi äidiksi.  Äidiksi, joka käy työssä ja opiskelee. Hitto, en edes tiedä, mihin järjestykseen nuo sanat sanat pitäisi laittaa. 

Vastaus oli kyllä ja ei. Nautin opiskelusta ja sain suorittamastani koulutuksesta paljon ammatillista potkua. Jos joku maksaisi, minä kyllä jaksaisin opiskella vaikka maailman tappiin. Löytäisin aina jotain uutta ja kiehtovaa. Mutta siinäpä se onkin, että kukaan ei maksa (tarpeeksi), jos minä heittäydyn pelkäksi opiskelijaksi. On siis käytävä töissä. Ja kun käy kokopäivätyössä ja on lisäksi äiti, on opiskelulle varsin vähän aikaa. Ja siihen minä en selvästikään ole valmis, että opiskelisin kaikki illat ja viikonlopun päiväunihetket. Niinä lyhyinä ja ei-niin-tehokkaina työskentelytunteina vaatimaton kolmen opintopisteen suorituskin tuntui työvoitolta.

Tällainen kuukauden rutistus oli kuitenkin erittäin hyvä vaihtoehto. Tällaisen voisin tehdä vaikka kerran keväässä ja syksyssä. 

Kuukauden aikana ehti muuten tapahtua! 

Kevätaurinko ehti alkaa paistaa

Kevätkengät ehtivät houkutella ostamaan itsensä

Ja kuopus ehti oppia kävelemään! Kunnioitettavassa vuoden ja viiden kuukauden iässä. Hän pelasi varman päälle. Kirjoitin jo lokakuussa, että se on vain ajan kysymys. Niinhän se olikin, mutta ajankulu on niin kovin suhteellista. Ensin odotin, että hän oppii kävelemään marraskuiseen reissuumme mennessä. Sitten odotin, että hän oppii kävelemään jouluun mennessä. Ja sitten unohdin odottaa. Ehdin tottua siihen, että on konttaa lujaa. Ja juuri silloin, kun en enää muistanut ajatella koko asiaa, hän otti yhtenä helmikuisena iltana ensiaskeleensa. Uudestaan ja uudestaan. Hän lähti heti kävelemään melko sujuvasti. Nyt hän kävelee kuin vanha tekijä. Kuvittelee välillä jopa juoksevansa, kun innostuu isoveljensä innosta. Silloin hän kävelee koko pieni kroppa täristen. Vauhti ei vain muutu miksikään. Niin liikkistä.

Kevätaurinko ehti myös sulattaa melkein kaikki lumet

PS Opintokokonaisuuteni ei muuten ole ihan kokonaan kasassa vaan siihen liittyy vielä yksi maaliskuinen koulutusviikonloppu Helsingissä. Mahtaisikohan minulle löytyä lounastreffiseuraa perjantaiksi 21.3.?