Lapset ovat nukkuneet kolme yötä samassa huoneessa! Jei!

Tämä on meille virstanpylväs ja iso juttu. Tähänastiset nukkumisjärjestelyt ovat olleet vain tilapäisiä. En uskonut, että tämän aika olisi vielä, mutta lasten mummilayökyläily sai lumipallon liikkeelle. Mummilassa oli nimittäin menestyksekkäästi nukuttu samassa huoneessa ilman, että kummankaan yöunet kärsivät. Niinpä mööbleerasimme isoveljen sängyn vierashuoneeseen heti lasten kotiuduttua yökyläilyltään.

Isoveli oli innoissaan ja meni illalla tyytyväisenä nukkumaan ”pikkusiskon” huoneeseen. Ensimmäisen yön jälkeen hän tosin uskoi, että kyse oli yksittäisestä yövierailusta ja käski viemään oman sänkynsä ”pois”. Pienen selvittelyn jälkeen sänky sai kuitenkin jäädä aloilleen.

Nyt lapsilla on siis nukkumahuone ja leikkihuone. Vierashuonetta meillä ei sen sijaan enää ole, mutta vieraille voidaan jatkossa pedata peti leikkihuoneeseen. Toivottavasti tämä ei vähennä ystävien ja sukulaisten yökyläilyjä.

Olen tavattoman innoissani lasten puolesta! Heillä on nyt toistensa läheisyys ja yhteiset unet. Kunhan he vähän kasvavat, heillä saa olla omat iltasupinansa ja hihittelynsä. He saavat pitää yhteisen nukkumahuoneensa niin kauan kuin haluavat. Sitten, kun he alkavat kaivata omia huoneita, tehdään uusia järjestelyitä. Uskoisin (ja toivoisin), että siihen menee monta vuotta.

Mutta miksi, oi miksi kaikkiin vaiheisiin täytyy aina liittyä ristiriitaisia tunteita? Vaikka tämä on sitä, mistä olemme alusta asti kaavailleet, tuntuu aluksi haikealta ja epävarmalta. Haikealta siksi, että minua ei enää tarvitakaan iltasatujen aikaan kuin joka toisena iltana. Joka toisena iltana isi hoitaa saduttelun. Epävarmalta siksi, että esikoiselta on nyt riistetty se päivän takuuvarma hetki, jolloin hän on yksin ja rauhassa saanut nauttia äidin tai isin jakamattomasta huomiosta. Onko tämä sittenkin väärin? Poden syyllisyyttä, mutta luultavasti totun siihen muutamassa illassa ja yritän keksiä jotain muuta kahdenkeskistä tilalle.

Kai nämä ristiriitaiset tunteet ovat sitä äitiyden ydintä.

Niin, äitiyden. Minä olen ollut äiti jo kaksi vuotta ja tämä on kolmas äitienpäiväni. Alusta asti olen käyttänyt luontevasti sanaa äiti, mutta vieläkin ajoittain hämmästyn ajatuksesta, että olen äiti. Aina olen ajatuksesta kuitenkin tavattoman onnellinen.

Onpa materialistinen onni, että hankin vähän aikaa sitten Finlaysonin vekaraviikoilta molemmille nuo hurmaavat elefanttipussilakanat. Kun ne on pedattu samaan huoneeseen, ne pääsevät oikeuksiinsa. Ne nähdessään alkaa aina laulattaa: yksi pieni elefantti marssi näin…