Tänä aamuna, kahden itkuisen ja huonosti nukutun yön ja päivän jälkeen olo oli niin tukkoinen ja nuutunut, että teki mieli ensitöikseen itsekin itkeä. Kuin ihmeen kaupalla tyttönen kuitenkin nukahti syötön jälkeen rauhallisena viereeni ja tarjosi mahdollisuuden kerätä voimia aamukahvin ääressä. Laitoin upouuden perkolaattorin porisemaan, tein leipäpalaset ja syöksyin koneelle. Ajattelin nimittäin käyttää hetken nimijuhlien ohjelman suunnitteluun.

Kirjasin jo raskausaikana muistiin runoja, jotka saattaisivat olla sopivia juhlissa lausuttavaksi. (Tai luettavaksi. Varsinaista runonlausujaa joukostamme ei taida löytyä.) Kun sitten lueskelin runoja äsken läpi, en voinut olla itkemättä seuraavan kohdalla:

Niin hassunkurisen touhun nään
suu tuos on sepposen seljällään
suu pieni ja hampaaton
Se naurua on!

Suu pieni, mikä sua naurattaa?
Mikä ilo noin sirriin silmät saa?
Näin kyselen turhaan lapseltain.
Se nauraa vain.

Se on lämmintä maitoa pullollaan.
Sil on äidin suukkonen otsallaan.
Se on kurkkua myöten kylläinen
peto pikkuinen.

Sinä paljon vaadit Ja paljon saat
Sinä siunaat kättemme toukomaat.
Nyt vasta ne tähkän kantaa:
Sinä annat meidän antaa.

Aaro Hellaakoski

Nyt en itkenyt väsymyksestä, vaan onnesta. Ja oli ihan pakko hipsiä makuuhuoneeseen katsomaan tuhisevaa petoa pikkuista.

Kyllä minä taas jaksan.

P.S. On varmaan valittava tämä runo osaksi nimijuhlien puhettakin, vaikka se taatusti saa taas kyynelhanat auki.