Omenaista

2012_09_16_5603.jpg

Olemme nyt kahtena viikonloppuna käyneet omenoita miehen mummilasta. Niitä olisi niin paljon kuin jaksaisi kerätä ja käyttää. Kaikella on kuitenkin rajansa. Niitä on syöty koko viikko. Niistä on tehty omenapaistosta. Ja niitä on hillottu ja soseutettu kahtena sunnuntaina. Enempää meihin ja meille ei sovi. Omena ei enää maistu välipalaksi eikä omenapaistos uppoa kahvin kera. Jääkaappi ei vedä enempää hillopurkkeja eikä pakastin soserasioita.

Kotona kuitenkin tuoksuu syksy, ja pieni martta (tai Veikko Huovisen hamsteri)minussa hyrisee tyytyväisyydestä. Nyt on, mitä laittaa talvella puuron ja pannarin päälle.

2012_09_16_5609.jpg

Lopuksi vielä parhaan omenaherkun resepti jakoon. Tämä on kuulunut syksymme suosikkeihin jo vuosia. Parempaa (eikä juuri helpompaa) paistosta ei mielestäni omenasta vain saa.

Kaura-omenapaistos

1 kg happamia omenoita

kanelia, kardemummaa (ja muutama murskattu piparkakku)

200 g voita

1 dl sokeria

6 dl kaurahiutaleita

 

Pilko omenat lohkoiksi ja lado lohkot uunivuokaan.

Ripottele päälle kanelia ja kardemummaa. (Tähän on hyvä upottaa myös edellisen joulun viimeiset – tai tulevan joulun ensimmäiset – piparkakut murusina. Sopivat makunsa puolesta mainiosta.)

Sulata voi kattilassa ja sekoita joukkoon sokeri ja kaurahiutaleet. Levitä seos omenalohkojen päälle.

Paista 200 asteessa noin 20-30 minuuttia eli kunnes omenat ovat pehmenneet.

Tarjoile vaniljakastikkeen tai -jäätelön kera.

Koti Ruoka ja juoma

”Ei sinne kukaan ole jäänyt”

Heh.

Samaa sarjaa ovat opiskeluaikana ruokakaupan kassalla kuulemani vakiovitsit: Kun viivakoodi ei toimi, tuote ”on sitten varmaan ilmainen”. Ja kaikilla asiakkaillahan ei luonnollisesti ole plussakorttia, heillä ”on vain miinuskortti”. Aijai, nämä tuoreet ja omaperäiset lohkaisut ne jaksavat vieläkin naurattaa. Osan vakiovitseistä olen onneksi jo unohtanut.

Mutta sitten takaisin aiheeseen.

Todistettavasti kukaan ei olekaan sinne eli vatsaan jäänyt, mutta silti kuulisin tässä vaiheessa raskautta (40+4) ihan minkä tahansa muun kommentin. Tai olisin vaikka kuulematta yhtään mitään raskauteen liittyvää. Ystäville ja sukulaisille lupaan kyllä kertoa uutisia heti, kun niitä on. Jos en siis itse nosta topiikiksi käynnissä olevaa synnytystä tai jo syntynyttä perillistä, voisimme puhua kuulumisia niitä näitä. Muiden kanssa voin jutella vaikka säästä. Joka muuten eilen oli mitä mainioin ja tänään taas suorastaan kamala.

Sen lisäksi, etten jaksaisi puhua milloin tahansa käynnistyvästä synnytyksestä, jaksan mainiosti. Paljon, paljon paremmin kuin kuukausi sitten. Kun vatsa laskeutui, fyysinen olo helpottui. Psyykkinen odotuskaan ei varsinaisesti ehdi olla tylsää, kun päivän ohjelmasta vastaa touhukas taapero. Hänen syntymäänsä odottaessani ehdin pitkästyä monin verroin enemmän.

Sitä paitsi olen tällä kertaa valmistautunut henkisesti paremmin. En ole jäänyt vain odottelemaan, vaan sovin ja suunnittelen tekemisiä kuin en viimeisilläni olisikaan. Tällä viikolla ohjelmassa oli niin paljon kaikkea mukavaa, etten oikeastaan olisi malttanutkaan lähteä synnyttämään. Esimerkiksi tänään ehdimme saada ystäviä kylään ja pitää hampurilaiskekkerit. Kiitos vain Isyyspakkaus-blogin Tommi K:lle, joka viimeviikkoisella postauksellaan sai minut kuolamaan näiden herkkujen perään.

Kaikesta tästä touhukkuudesta huolimatta henkinen selkäranka on selvästi katkennut. Olen kärttyisä, ja siitä kärsivät mies ja poikanen. Nukun huonosti, vaikka en voi syyttää siitä vatsaa. En millään enää malttaisi odottaa, vaikka olen koko raskausajan hokenut, etten ala odottaa synnytystä ennen 18:tta päivää. Se oli nimittäin alkuperäinen laskettu aika, jota sitten ensimmäisessä ultraäänitutkimuksessa aikaistettiin viikolla. Samoin kävi esikoisen kanssa, ja loppujen lopuksi yli meni molemmista päivistä niin että heilahti. Ja samalla kaavalla taidetaan mennä tälläkin kertaa.

Ehtisin siis tekemään vielä vaikka mitä. Kalenteri esiin ja treffejä sopimaan?

 

 

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe