Havahtuminen bussipysäkillä

On kummallista, miten tekstit toisinaan syntyvät. Alat kirjoittaa yhdestä aiheesta, mutta teksti alkaa pian elää omaa elämäänsä. Se lähtee karkuteille eikä siitä tunnu syntyvän mitään. Olet vähällä pyyhkiä turhautuneena kaiken mutta tallennatkin eripariset lauseet vielä kerran luonnoksiin ja päätät palata niihin toisena päivänä. Joskus käy niin, ettet palaa niihin viikkoihin tai kuukausiin ja lopulta poistat ne luonnoskansiosta. Joskus ajatukset kuitenkin loksahtavat syystä tai toisesta paikoilleen. Irralliset palaset yhdistyvät ja muodostavat kokonaisuuden. Se tuntuu hämmentävältä. Olivatko kaikki ne ajatukset alun perin valmiina, mutta et vain löytänyt heti keinoja niiden kielentämiseen? Vai ymmärsitkö harhailun ja hakemisen kautta jotain, mitä et olisi ilman kirjoittamistuskailua oivaltanut?

Tällä postauksella on ollut jo kaksi työnimeä. Ensimmäinen otsikko oli Maaliskuun lukemattomat. Aloin kirjoittaa kirjoista ja Kirjan vuoden lukuhaasteesta. Tai pikemminkin siitä, kuinka en maaliskuussa saanut luetuksi yhtään kirjaa loppuun. Selittelin tapahtunutta.

Kirjoittaessani kuitenkin tajusin, ettei kyse ollut pelkästään lukemattomista kirjoista vaan monista muista kesken jääneistä jutuista. Juttu sai nimen Lukemattomat ja tekemättömät. Huomasin, että olen viime aikoina ollut väsynyt ja vetämätön. En ole jaksanut mitään. Olen ollut kireä (ja saanut siitä kuittia). Olen halunnut vain nukkua. Jatkoin selittelyä, ja teksti alkoi lähteä karkuteille. 

Sitten menin vahingossa bussipysäkille puoli tuntia liian aikaisin, koska katsoin aikataulua väärin. (Oi kyllä, meillä laitakaupunkilaisilla on kunnia päästä lauantaisin keskustaan kerran tunnissa. Luulin, että kahdesti.) Kun lopulta tajusin tilanteen, en jaksanut enää mennä takaisin kotiin. (Mitähän minusta muuten kertoo se, että vaikka tajusinkin, ettei bussia tule vielä puoleen tuntiin, en hyväksynyt sitä? Vastoin mustaa valkoisella bussipysäkin seinässä ajattelin, että saattaahan se bussi kuitenkin tulla. Mutta ei se tullut.) En myöskään jaksanut kävellä seuraavalle ja sitä seuraavalle pysäkille, koska oma pysäkkini kylpi auringossa. Oli hieman liian kylmä, mutta bussipysäkin seinän vierestä löytyi suojaisa paikka, jossa saattoi seisoskella. 

Minulla ei ollut mitään tekemistä. En uskaltanut edes lärätä kännykkääni, koska akku oli vähissä. 

Katselin hiljaista raittia. Laitoin silmät kiinni ja annoin auringon lämmittää. Hetki tuntui täydelliseltä. Siinä oli kaikki, mitä olin tietämättäni kaivannut. Hetki, jolloin en tehnyt mitään. Hetki, jolloin en miettinyt, mitä teen seuraavaksi. 

Ymmärsin, miksi olen ollut niin väsynyt. Bussipysäkki pääsi otsikkoon.

Ymmärsin, että kaikkea on ollut liikaa. Olen juossut kilpaa kellon kanssa. 

Olen suuri rutiinien rakastaja. Arkemme on pelastanut se, että suunnittelemme ja aikataulutamme huolellisesti. Sen, mille ei ole varattu aikaa kalenterista, on yleensä saanut jättää myös tekemättä. Jos ei ole mennyt lenkille omana lenkki-iltanaan, ei ole ehtinyt ollenkaan. Jos ei ole käynyt kaupassa kauppapäivänä, on käynyt hätäisesti jotain joka päivä. Jos ei ole sopinut tapaamisia ystävien kanssa, on puolen vuoden kuluttua huomannut, ettei ole tavannut heitä ollenkaan. Päivät, viikot ja kuukaudet vain vilahtavat.

Niinpä meillä on ollut lasten harrastuspäivät, omat harrastuspäivät, kauppapäivät, ruoanlaittopäivät, siivouspäivät ja perheen yhteiset vapaa-illat. Niiden ansiosta arki on sujunut. Viikonloppuisin on tehty kivoja juttuja: laitettu ruokaa ajan kanssa, tavattu ystäviä ja sukulaisia, käyty miehen kanssa vuorotellen urheilemassa. Kivatkin menot on aikataulutettu. 

Hyvä.

Olen ehtinyt tehdä kaikkea, mitä olen halunnutkin, mutta se on vaatinut järjestelmällisyyttä ja kurinalaisuutta. Ja nyt tullaan siiheen, mitä oivalsin bussipysäkillä: se on uuvuttanut. 

Tarvitsen suunnittelemattomuutta ja hetken mielijohteita. 

Tiedän kuitenkin, ettei täydelliseen suunnittelemattomuuteen ole varaa. Pääni ei kestä sitä, että asioista on pakko säätää ja neuvotella päivittäin, kun kukaan ei tiedä, mitä tänään tapahtuu. Tiedän sen kokemuksesta.

Niinpä oivalsin jotain lisää: koska arjen aikataulutuksesta ei voi luopua ilman mielenterveytensä menettämistä, on luovuttava vapaa-ajan aikatauluttamisesta. Olen aina ajatellut, että arjen vastapainoksi täytyy olla niitä mukavia juttuja, joista saa vastapainoa rutiineille. Nyt on kuitenkin ehkä päässyt käymään niin, että niitä mukavia juttuja on liikaa. Niin paljon kuin haluankin käydä lenkillä, lukea kirjoja, kommentoida kiinnostavia keskusteluja blogeissa, kirjoittaa omaa blogia, tavata ystäviä ja testailla keittiössä uusia juttuja, en vain millään ehdi kaikkea. En ainakaan niin paljon kuin olen yrittänyt. 

Ehkä nyt tarvitaan vain iltoja ja viikonloppuja, jolloin tylsistytään. Ei suunnitella mitään ja mennään siitä, mistä aita on matalin. Varataan aikaa sille, ettei tehdä mitään.

Niin sen täytyy olla.

Nyt minä menen ja merkitsen kalenteriin viikonlopun, jolle ei tehdä mitään suunnitelmia. Samalla ruksaan juoksuohjelmasta yli viikon kolmannet treenit. Unohdan myös vähäksi aikaa kaikki reseptit, joita haluasin kokeilla, ja teen vain niitä ruokia, jotka ovat niin tuttuja ja helppoja, että syntyvät melkein itsestään. Ostan useammin valmiin paketin pinaattilettuja ilman mitään tunnontuskia. Unohdan kaikki velvollisuustapaamiset ja keskityn niihin, joita ilman en voi elää. Luen kirjoja silloin kuin jaksan. Menen nukkumaan silloin, kun en jaksa. Kommentoin silloin, kun ehdin. Painan sydäntä silloin, kun en ehdi. Mietin, haluanko vielä itse kirjoittaa.

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään

Kokemusta (tai kahta) rikkaampi

Mies lähti perjantaina reissuun, me saimme lasten kanssa vieraan.

Vieraan vuoksi kaivettiin kaapista ämpärit, rullattiin lattialta matot ja valvottiin kokonainen yö. Vieraan perästä pestiin kahdeksan koneellista pyykkiä, yksi matto ja yksi unilelu. 

Ei jäänyt ikävä.

img_4470_0.jpg

Eräs ystäväni päivitti joskus alkuvuodesta Facebookissa näin: 

Lasten kehitystä kuvatessa luetellaan yleensä erilaisia taitoja. Tarttuu esineeseen. Kävelee tuetta. Hyppää tasajalkaa. Miksi näistä listauksista puuttuu ”oksentaa sankkoon”? Se, jos jokin, on merkittävä kehitysaskel!

En voisi olla enempää yhtä mieltä.

On kai myös luettava jonkinlaiseksi äitiyden virstanpylvääksi se, että oppii kalastamaan oksennuksen sankkoon. Laittakaa rasti seinään, minä osaan sen nyt! Piti vain opetella ymmärtämään oksennusta ennakoivat merkit eli levoton pyöriminen ja pieni yskäisy. Seuraavan ”yskäisyn” aikaan olikin sitten syytä olla ämpäri lapsen leuan alla, jos halusi välttyä lakanapyykiltä tai lattioiden moppaamiselta.

Tulipahan sitten koettua tämäkin. (Ei olisi ollut niin väliksi.) Kun hoitaa yön yhtä ja viihdyttää seuraavan päivän nollaunilla toista, ei ehkä ole eturivissä pokaamassa maailman paras äiti -palkintoa. Selvisimme juuri ja juuri lauantaista mutta sammuimme kaikki kolme illalla Earth Hourin aikaan. 

Se on kyllä tässä lapsiperhehärdellissä kaikkein käsittämättömintä, että kun jotain alkaa tapahtua, tapahtuu rytinällä. Siinä sivussa, että hoidin oksentavaa lasta, tulin tehneeksi juuri ne kotihommat, jotka ovat viikkoja olleet tekemättä. Siis pestyä lattiat, seinät ja keittiön kaapinovet sekä lasten sänkyjen tekstiilit. Koska pakko. Mikähän pakko saisi raivaamaan talvivaatteet ja -kengät varastoon? 

img_4491_0.jpg

Toinen ensikertainen kokemus syntyi saman taudin tiimoilta siitä, että sain eilen jäädä sairastamaan kotiin yksin. (Tietenkin se tauti iski myös minuun. Kiitos kaikille korkeammille voimille siitä, että vasta sitten, kun mies oli palannut kotiin.) Sain potea ensimmäistä kertaa ihan itsekseni sitten esikoisen syntymän! llman, että täytyi samalla hoitaa lapsia!

Se oli oksennustauti deluxe. Jos ei olisi ollut niin kamalaa, olisi ollut melkein ihanaa.

Suhteet Oma elämä Kirjat