Kateudesta vihreä

Toimitus kysyi, kenelle olen kateellinen ja miksiNo, täältä pesee:

Eräällä ystävälläni on mieletön tukka: tuuhea ja elinvoimainen. Ja se on aina hyvin! Aina. Myös hänen kotinsa on aina hyvin, vaikka siellä asuu kaksi lasta, jotka saavat leikkivät joka paikassa. Se on epätodellista. 

Toinen ystäväni osaa kirjoittaa hemmetin hyvin. Minä en edes osaa kuvailla, miten hyvin. Se jos mikä on kadehdittavaa! 

Kolmannelle ystävälleni elämä tuntuu pelkästään hymyilevän. Hänen kuulumisensa ovat aina jännittävä tarina mielenkiintoisia sattumuksia. Miksi oma elämäni on vain kodin, päiväkodin ja työpaikan välillä suhaamista ja sattumia, jotka ovat lähinnä puuroa sukanpohjassa?

Neljäs ystäväni ehtii tehdä kaikkea, mitä minäkin haluaisin: urheilla, matkustella, opiskella kieliä, nukkua pitkään vapaapäivinään, keittää mutteripannukahvia aamuisin, katsoa televisiosta hyviä dokumentteja… Ei, en ala. 

Viides ystäväni on sosiaalisesti verraton ja vakuuttava. Hän on hauska, keksii puhuttavaa kaikkien kanssa ja puhuu vaikka mustan valkoiseksi, jos se hänestä näyttää valkoiselta. Tai esimerkiksi jo ennestään edullisen vuokransa vielä 200 euroa edullisemmaksi yhdellä Helsingin hinnakkaimmista asuinaluieista. Miten sellainen on edes mahdollista?

Kuudes ystäväni osaa olla yhtä aikaa hienotunteinen ja suorapuheinen. Minä onnistun useimmiten vain toisessa, yleensä siinä väärässä.

Mieheni osaa elää hetkessä (mikä ajaa minut päivittäin raivon partaalle). Hänellä on myös vitivalkoinen hammasluusto ja terveen värinen iho. Voin vain toivoa, että nämä ominaisuudet ovat periytyneet lapsillemme.

Eräs kollegani on parissa vuodessa oppinut venäjän niin, että on päässyt siinä B1-tasolle. Vau.

Toisella kollegallani on synnynnäistä karismaa. Hän hurmaa aina kaikki, niin miehet kuin naisetkin. Karisman ehkä vielä kestäisin, mutta lisäksi hän on akateemisesti ansioitunut ja pedagogisesti verraton. Ärsyttävää.

Monet bloggaajakollegat taas osaavat kirjoittaa sujuvammin, mielenkiintoisemmin, koskettavammin, värikkäämmin, persoonallisemmin ja hauskemmin. Jotkut osaavat vielä ottaa kuviakin!

Ja jotkut tuntemattomat ja jopa puolitututkin tuntuvat onnistuvan ja menestyvän kaikessa. Heillä kaunis koti, mielenkiintoinen työ ja hyvä palkka. Eikä heidän työnsä pääty aina kesän kynnyksellä. Lisäksi he tekevät täydellisiä löytöjä kirpputorilta tai ompelevat itse persoonalliset luomuksensa. Syövät lähiruokaa ja luomua, tekevät alusta loppuun kaikki ateriansa eivätkä paista pannukakkua pannukakuksi

Olen siis kateellinen aika monelle. Mutta ennen kaikkea olen puhtaasti onnellinen siitä, että nämä kaikki kateutta aiheuttavat ihmiset ovat elämässäni, sekä ystävät että puolitutut. Minulle kateus on positiivinen asia. Se saa minut näkemään ja tekemään asioita toisin: Miten tuo sen tekee? Voinko minä tehdä samoin? Olen oppinut ihan hurjan paljon ihmisiltä, joille olen kateellinen. Olen ottanut mallia heidän tavastaan tehdä asioita tai tavastaan elää elämäänsä. 

Lisäksi olen saanut kateuteni kohteista inspiraatiota: kun tuokin niin miksen minäkin! Kyllä minäkin jaksan juosta puolimaratonin! Kyllä minäkin voin olla mielettömän hyvä opettaja! Kyllä minäkin voin oppia kokkaamaan ja ottamaan valokuvia. Voin, jos haluan. 

Kateus saa myös punnitsemaan omia valintoja: Haluanko minä todella tehdä samoin ja nähdä vaivaa sen eteen? Vai käytänkö sittenkin mieluummin aikana johonkin muuhun? Vaikka olenkin toisinaan kateellinen ihmisille, jotka osaavat ommella ja tehdä käsitöitä, en kuitenkaan jaksa käyttää omaa aikaani näiden taitojen harjoitteluun. Uskon, että halutessani voisin niissä kehittyä, mutta en minä oikeasti halua. Minä haluan mieluummin tehdä jotain muuta. 

Mitä fyysisiin ominaisuuksiin taas tulee.. no… niiden kahdehtiminen on silkkaa ajanhaaskausta. (Joku olisi kyllä voinut lyödä tämän ajatuksen lekalla päähän silloin, kun olin parikymppinen.) Meillä on kaikilla hyvät ja huonot puolemme. Olemme joskus ystävien kanssa täräyttäneet viinilasien lisäksi pöytään ne fyysiset ominaisuudet, joista toisiltamme kadehdimme ja se oli aika hauskaa touhua se. Siinä saattaa esimerkiksi oppia kohdistamaan oman katseensa ihan uusiin hyviin puoliin itsessään. 

Vastaukseni toimituksen kysymykseen on siis kyllä. Kateudesta voi olla hyötyä. Olen iloisesti vihreä.

Tiesitkö muuten, millä perusteella väri on valittu sanontaan ”kateudesta vihreä”? Helsingin kaupunginkirjasto vastaa näin.

Suhteet Oma elämä

Juoksuaskeleita

img_3748.jpg

Kuva liittyy juostuihin lenkkeihin

Joo joo, oikeassa olitte kaikki juoksemisen puolesta puhujat. Se on kivaa. Nyt kun olen raahannut itseni puolen vuoden ajan lenkille pari kolme kertaa viikossa, olen päässyt siihen pisteeseen, että lenkkeily on jo ihan mukavaa. Mutta vielä on matkaa siihen tavoitteeseen, että kymppi taittuisi leikiten. 

Vähän minua vain harmittaa se, etten ole tajunnut tätä juoksemisen iloa aiemmin. Daiju! Olisit juossut kaikki ne illat vauva- ja taaperoarjen väsyttämänä, kun et jaksanut lähteä mihinkään harrastamaan ja sitten itkeä tuhersit sitä, ettet koskaan pääse mihinkään. Taivas tie olisi ollut auki heti kotiovelta. Olisit saanut omaa aikaa ja olisit saanut nollattua pään. Olisit voinut ja jaksanut paremmin. Olisit nyt paremmassa kunnossa. 

Mutta ei se mitään. Olit silloin oikeasti aika väsynyt. Ehkä siinä tilassa ei tule mieleen lähteä lenkille, kun ei ole koskaan lenkkeillyt. 

Ehtiihän sitä nytkin. 

Ja onhan tässä oma hommansa. Eivät ne ensimmäiset viikot kuukaudet mitään herkkua ole. Siksi niihin kannattaakin panostaa. Kannattaa hankkia itselleen hyviä syitä lähteä lenkille. Minä hankin itselleni lenkkarit ja lenkkikaverin. Kun on uudet kengät, tekee mieli lähteä. Ja kun on lenkkiseuraa, on (a) paljon mukavampaa lähteä lenkille, (b) paljon suurempi kynnys jättää lähtemättä ja (c) helpompi pitää yllä maltillista vauhtia, kun tulee koko ajan seurattua sitä, että kykenee samalla puhumaan.

Ensimmäisen kuukauden me enimmäkseen kävelimme. Välillä hölkkäsimme muutaman minuutin.

Vähitellen pidensimme hölkkäosuuksia ja lyhensimme kävelyosuuksia. 

Ja sitten kerran ‑ ehkä joskus parin kuukauden jälkeen ‑ oli aika huikeaa, kun yllättäen jaksoimmekin tehdä vakiolenkkimme juoksuaskelin. Se ei ollut mitenkään suunniteltua. Pidimme vain koko ajan kriteerinä sitä, että pystymme vaivattomasti keskustelemaan. Ja sillä lenkillä meidän ei vain sitten enää tarvinnut kertaakaan tasata hengitystä kävellen! Olimme aika fiiliksissä, vaikkei vauhti vielä päätä huimannutkaan. (Eikä se huimaa vieläkään, mutta hoen itselleni, että hiljaa hyvä tulee.)

Valitettavasti juoksukaverini tippui kelkasta joskus kolmen kuukauden tienoilla. Hänelle tuli ensin lomamatka ja sitten sairastelukierre, eikä hän päässyt käymään lenkillä samaan tahtiin kuin minä. Lisäksi hänen lonkkansa alkoi kipuilla, kun olimme siinä kunnossa, että jaksoimme tehdä lenkkimme kokonaan hölkäten. 

Onneksi olimme ehtineet hankkia yhdessä sellaisen pohjan, että minun teki jo mieli lenkille. Jatkoin lenkillä käymistä yksikseni ja aloin jopa nauttia siitä. Latasin puhelimeeni Sports Tracker -sovelluksen ja aloin seurata kertyneitä kilometrejä ja keskivauhtia. Kokeilin ensimmäistä kertaa kympin juoksemista. 

Nyt olen päässyt siihen pisteeseen, että lähden lenkille säässä kuin säässä. Olen juossut vesi-, räntä- ja lumisateessa. Auraamattomilla kaduilla ja yli kahdenkymmenen asteen pakkasessa (se meni kyllä huuluuden puolelle, myönnetään). Ihan omasta halustani. Ja joskus myös siitä syystä, että mies on vittuillut, kun olen meinannut jättää lähtemättä. Kiitos siitä. On hyvä, että kotona on joku, joka vähän potkii perseelle. 

Usein on suututtanut lähteä, mutta koskaan ei ole suututtuttanut palata lenkiltä. Aika usein on käynyt niin, että olen motivoinut itseni tekemään edes pienen pyrähdyksen, mutta aina olen päätynyt juoksemaan vähän enemmän. 

Tammikuun alussa tallensin suosikkeihin Kunto Plus -lehden puolimaratonohjelman. Olen nyt noudattanut sitä väljästi, sillä se on tuntunut vähän rankalta. Tänään selvisi, miksi. Ohjelman edellytyksenä on, että jaksaa juosta tunnin yhtäjaksoisesti. Heh, minä jaksan hädin tuskin.

Mutta ei se mitään, aion jatkaa samaan väljään malliin. Ohjelma sentään tuo jotain ryhtiä ja vaihtelua lenkkeihin.

Kesäkuussa minä aion osallistua Helsinki Half Marathonille. (Kiitos vain M. & K. motivoivasta joululahjasta ja etenkin juoksuseuraksi lupautumisesta!)

Noin. Nyt se on sanottu ääneen kirjoitettu blogiin. Pakko juosta.

Hyvinvointi Liikunta Mieli