Joskus tuntuu siltä, ettei tämä ruuhkainen arki salli mitään poikkeamia. Kaikki sujuu parhaiten, kun pysyy kaavassa. Käy töissä ja päiväkodissa, harrastaa sovittuina aikoina ja tekee kotihommat niille varattuina päivinä. Toipuu viikonloppuna viikon kiireistä, paikkailee mennyttä viikkoa ja yrittää valmistella seuraavaa ja tapaa (sovitusti) tuttavia.

Mutta joskus tekisi mieli rikkoa tylsää arkikaavaa. Esimerkiksi lähtemällä päivän varoitusajalla viikonloppureissulle Helsinkiin tervehtimään pariviikkoista vauvaa ja sukulaisia.

Reissu oli mukava, mutta sillä oli seurauksensa. Tai eivät ne mitään seurauksia reissusta olleet, mutta jotenkin vain tuntuu siltä, että heti, kun erehtyy vähän hellittämään ja poikkeamaan rutiineista, saa tuntea sen nahoissaan. Esimerkiksi räkätauteina ja kuumeena. Niin, että on koko reissun jälkeisen viikon joutunut hoitamaan öin ja päivin sairastavia lapsia, sairastanut siinä sivussa omaa räkätautiaan, järjestellyt miehen kanssa työ- ja hoitopäiviä ja ajanut ylimääräisiä lenkkejä, jotta on saanut lapsen hoitoon mummolaan päivänä, jolloin kummankaan ei ollut mahdollista olla kotona.

Se siitä rauhallisesta toimistotyöviikosta, jolloin olisi ollut mahdollista mennä töihin vähän myöhemmin, raivata työpöytää puuhtaaksi viime viikkojen kuukausien roinasta, suunnitella rauhassa tulevia viikkoja ja lopputestejä.

Onneksi uusi viikonloppu on alkamassa. En todellakaan aio rikkoa kaavaa vaan toipua edellisestä rikkomuksesta. Pienet räkänokat lähtivät aamulla yökylään mummilaan ja minä olen ehtinyt tehdä kiireisimmät toimistohommat. Sairaspäivistä kotona on ollut myös se onni, että kaikki kotihommat on ehtinyt tehdä valmiiksi.  

Tänään aion lukea, juoda viiniä ja tehdä pitsaa pitkän kaavan mukaan.