Vauvojen myötä vatsaan kasvoi raskausaikana sellainen huolielin, joka ei tullut ulos synnytyksessä. Se kai kuuluu äitiyteen. Siellä se säännöllisesti sykkii ja lähettää sellaisia huoliärsykkeitä, jotka muuttuvat huoliajatuksiksi. Milloin mistäkin.

Useimmat huolet ovat pieniä ja vähäpätöisiä mutta jatkuvia. 

Jotkut huolet ovat voivat olla ihan aiheellisia, mutta niistäkin useimmat osoittautuvat ajan ja kokemuksen myötä turhiksi. 

Osa huolista on varmasti ihan oikeita, tarpeellisia ja joskus jopa elämää tai hyvinvointia suojelevia. Niistä joko selvitään tai sitten niiden kanssa opetellaan elämään. Niitä on onneksi vähiten. Uskoisin. 

Ja sitten on vielä niitä pöhköjä huolia, jotka naurattavat jälkikäteen. Joskus jopa sillä hetkellä, kun on huolestunut. 

Minä esimerkiksi keksin kesällä olla huolissani siitä, että lapsillemme on kehittynyt niin tiivis symbioosi. Koska he olivat kolme kuukautta lomalla päiväkodista, he olivat todella paljon yhdessä. Heistä hitsautui kesän aikana parivaljakko, joka leikki aina kahdestaan, vaikka ympärillä olisi ollut muitakin lapsia. He olivat paita ja peppu, majakka ja perävaunu, Tiuhti ja Viuhti. 

Vaikka se oli juuri se, mitä olin aina sisarussuhteilta toivonutkin, en sitten osannutkaan olla riemuissani vaan olin huolissani:

Osaako ne ikinä leikkiä kenenkään muun kanssa?

Saavatko ne koskaan omia kavereita?

Kukaan ei kohta halua leikkiä niiden kanssa, kun ne on aina vaan kahdestaan!

”Just. Tyypit on 2 ja 3 vuotta”, sanoi ystäväni lakonisesti viikonloppuna, ”kyllä ne varmaan vielä ehtii saada kavereita.”

Alkoi jo vähän naurattaa.

Illalla ystävien lähdettyä latasin uusia kuvia koneelle ja pysähdyin samalla selailemaan vanhoja kuvia. Selailun teemaksi valikoituivat asianmukaisesti yhteiset otokset sisaruksista. Niitä oli aika paljon ja ne olivat aika ihania. 

Jospa minä nyt vain keskittyisin olemaan onnellinen sisarusten välisestä symbioosista.