Kuka muu muka?

img_2806.jpg

Minä olin kuulkaas eilen Cheekin Olympiastadionin keikalla. Käsi ylös ne, jotka yllättyivät. Kaikki, joille kerroin asiasta etukäteen, kohottivat nimittäin yllättyneenä kulmakarvojaan ja henkäisivät hämmästyneen ai jaan. En sitten oikeastaan edes jaksanut kovin monelle kertoa asiasta, koska olin itse niin hämmentynyt reaktioista.

Miksi minä sitten sinne menin? Hyvin pitkälti samoista syistä kuin Rimakauhun ja rahkapiirakan MinnaM. En ole Cheek-fani mutta hän on minusta kiinnostava persoona. En siis mennyt ensisijaisesti kuuntelemaan musiikkia vaan katsomaan tyyppiä, joka vetää stadionin täyteen. Siinä sivussa fiilistelin hienosti rakennetun konsertin tunnelmaa, kuuntelin ihan oivallisia kappaleita ja nautin kesän viimeisestä viikonlopusta.

Cheek on siitä hämmentävä artisti, että häneen suhtaudutaan niin ristiriitaisesti. En varmati tiedä murto-osaakaan siitä, mitä hänestä sanotaan ja kirjoitetaan, sillä en juurikaan jaksa seurata sellaista sirpalemaiseen julkisuuskuvaan perustuvaa keskustelua kenenkään persoonasta.

Minulla on oma käsitykseni hänestä, ja se perustuu hänen sanoituksiinsa sekä Vain elämää -sarjan jaksoihin. Niiden perusteella minä kuvailisin häntä sanoilla nöyrä, luova, kohtelias, rohkea ja kunnianhimoinen.

Hienoja ominaisuuksia kaikki ja sitä persoonaa minä menin katsomaan.

Matkalla Helsinkiin satuin myös kuulemaan radiosta haastettelun, jossa äänessä oli keikan lämppäribändi JVG. Bändin pojat kuvailivat Cheekiä rehdiksi, komeaksi ja hyväkäytöksiseksi. Ainakin. En ehtinyt kuulla koko haastattelua, sillä halusin pysähtyä kahvitauolle Terttiin.

Pojat olivat samoilla linjoilla kuin minäkin, vaikka luultavasti tuntevat tyypin edes vähän paremmin.

Näistä lähtökohdista käsin minun on hyvin vaikea tunnistaa sitä pinnallista, ylimielistä ja röyhkeää artistia, joksi Cheekiä toisinaan kuvaillaan. Eikä sitä tyyppiä lavallakaan eilen näkynyt. Siellä näkyi aito, iloinen, tyytyväinen, ystävällinen, lämmin ja liikuttunut persoona, jota kunnioittivat niin yleisö kuin vierailevat tähdetkin.

Tietenkin hän on tehnyt elämässään virheitä mutta kukapa ei. Mutta toisin kuin moni muu hän on käynyt ne läpi, ottanut opikseen, myöntänyt rehellisesti ja jalostanut musiikiksi.

Musiikkilajiin kohdistuviin dissauksiin minun on vieläkin vaikeampi suhtautua ymmärtäväisesti. Väite, ettei Cheek tee oikeaa ja aitoa räppiä, on mielestäni vähintäänkin erikoinen. Kun puhutaan luovan alan tuotoksista, luulisi poikkeavuuden ja rajojen rikkomisen olevan pikemmin ansio kuin haitta. Ja mikä edes on sitä oikeaa ja aitoa räppiä? Minusta siinä ollaan ihan samanlaisten kysymysten äärellä kuin silloin, kun vängätään siitä, mikä on normaalia, miehekästä, suomalaista, kallista tai vaikkapa vain hyvää syötävää. 

Cheekillä on ollut uransa suhteen unelmia. Lisäksi hänellä on ollut rohkeutta pukea unelmat sanoiksi, vaikka ne ovatkin olleet röyhkeitä. Ennen kaikkea hänellä kuitenkin on ollut kunnianhimoa tehdä töitä unelmiensa eteen ja olla välittämättä muiden sanomisista. Sitä minä ihailen.

Cheekin asenteen lisäksi minä arvostan myös hänen verbaalisia ansioitaan: hänen sanoituksiaan ja tarinoinaan. Ne ovat aitoja, rohkeita ja rehellisä. (Ainakin luulen niin. Ehkä olen vain hölmö, naiivi ja sinisilmäinen.) Ne kertovat tarinaa kasvusta (kuuluisaksi) artistiksi haaveineen, saavutuksineen ja lieveilmiöineen. Niissä kukkoillaan mutta hei, sä tsiigaat voittajaa, kaikki on mahdollista niin kauan kuin riittää kipinää. Niin, että ota mallia.

Mutta joo. Mitäpä tässä enempää lätisemään. Oli hieno keikka. Kannatti lähteä ja herättää hämmästystä. Cheekillä alkoi nyt loma, minulla pikku hiljaa arki. Hieno päätös hienolle kesälle.

img_2819.jpg

Ja mitä otsikon kysymykseen tulee, niin minulla on siihen JHT:n sijaan toinenkin vastaus. Kun mieheni aiemmin kesällä hyräili Kuka muu muka -biisin kohtaa kuka muu muka, kiljaisi tyttäremme vastaukseksi oman nimensä.

Hyvä asenne tyttöseni, hyvä asenne. 

Kulttuuri Musiikki Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Viikon työturhaumat

Kävin viime viikolla eräässä työhön liittyvässä keskustelutilaisuudessa. Olin innoissani ja vittuuntunut. Näin yhdellä istumalla monta vanhaa tuttua. Se oli mukavaa. Samalla istumalla – tai no kahvitauolla – sain kuulla monta suututtavaa juttua.

Taustoituksena kerrottakoon, että olen tällä hetkellä edelleen työtön. Minulle on luvattu töitä edellisestä työpaikastani ja kaikki on oikeastaan vain kiinni siitä, millon allekirjoitamme sopimuksen. Luvattu pesti on kuitenkin määräaikainen ja paljon lyhyempi kuin olisin toivonut. Se voi loppujen lopuksi muuttua pidemmäksikin mutta se selviää vasta myöhemmin. Opetusala on siitä kettumainen työnantaja, että kaikki on aina kiinni budjeteista, aikatauluista, tilauksista ja useimmiten ihan vain suunnittelusta. Kokonaisuus ei välttämättä kenenkään hallussa ja sen vuoksi kurssisuunnittelussa eletään hetkessä. (Tai ainakin siltä se rivityöntekijän silmissä näyttää.) Kursseja polkaistaan pystyyn silloin, kun niille huomataan olevan tarvetta. Toisaalta syyslukukauden alussa ei uskalleta suunnitella mitään uutta, koska vuosibudjetti on jo vähissä. (Joulukuussa usein kuitenkin huomataan, että tonneittain rahaa on käyttämättä ja ne täytyy kiireesti hassata johonkin. Muutenhan ylemmillä tahoilla luullaan, että nämä tulevat toimeen vähemmälläkin.)

Minulle olisi siis luvassa töitä mutta minua ottaa päähän luvatun määräaikaisuuden kesto. Rinnalla olen vähän pyöritellyt yhtä töistä hakua, josta sain lisätietoja viimeviikkoisessa tilaisuudessa. Sekin on määräaikainen pesti,  aluksi myös osa-aikainen. Kyseessä on kuitenkin iso organisaatio, joten siitä voisi kuitenkin poikia pidempää ja kokoaikaista. 

Voisi. On mukavaa, että on vaihtoehtoja mutta pelkään valitsevani väärin. Eli sen, joka osoittautuu pitkällä aikavälillä lyhyemmäksi ratkaisuksi. 

Pätkätöiden lisäksi minua ottaa päähän se, että sain keskustelutilaisuudessa tietää erään kollegani olevan (jälleen) töissä eräässä organisaatiossa, jossa minäkin olisin mielelläni töissä. Mutta tämä kollegani ei ole valmistunut ja hän on näin ollen työnantajalle edullisempi määräaikainen työntekijä kuin minä, koska minulle jouduttaisiin maksamaan pätevän kouluttajan palkkaa. 

Korostan nyt, ettei minulla ole mitään tätä muodollisesti epäpätevää kollegaani vastaan. Hän on aivan ihastuttava ihminen ja erinomainen opettaja. Hän on kaikinpuolin hyvä. Mutta niin olen minäkin, vaikka sen sanominen on aina yhtä vaikeaa. Me olemme olleet samassakin työpaikassa ja me olemme saaneet yhteiset opiskelijapalautteet. 

Minua ei siis ota päähän kollegani vaan se, että minua rangaistaan siitä, että minä olen suorittanut opintoni loppuun ja olen sen vuoksi kalliimpi ja samalla vähemmän haluttava työntekijä. Näissä olosuhteissa jatko-opinnot ja tohtoroituminen ei todellakaan tunnu järkevältä vaihtoehdolta, vaikka ne muuten vaihtoehto olisivatkin. Jos ei kuitenkaan haikaile töihin yliopistomaailmaan, niistä on luultavasti enemmän harmia kuin hyötyä. Enkä minä tiedä haikailenko. 

Lisäksi minua ottaa ihan silmittömästi päähän se, ettei sillä, miten hoidat tehtäväsi, ole välttämättä mitään merkitystä. Opetusala on pätkätöiden luvattu valtakunta, ja minua hämmästyttää suuresti se, kuinka heppoisin taustoituksin töihin palkataan. Silloin, kun on kiire saada opettaja, on tärkeintä saada opettaja. Laatu ei välttämättä ole se joka ratkaisee vaan se, kuka sattuu olemaan oikealla hetkellä oikeassa paikassa. Ja voin sanoa, että olen ehtinyt nähdä oppilaitoksia yliopistosta kansanopistoon ja ammattikorkeakoulusta kansalaisopistoon.  

Minua siis ottaa päähän se, ettei kehittämisellä, kehittymisellä ja hyvillä tuloksilla tunnu olevan arvoa. Kiitosta siitä saattaa saada muttei välttämättä töitä. Esimerkiksi viimeviikkoista ketutusta lievensi onneksi hiukan se, että minulle tultiin ihan tuntemattomalta taholta kertomaan, kuinka minua oli kehuttu.

Niin. Se oli helvetin mukavaa mutta sillä ei elä.

Mutta tämä on kai niitä ammatinvalintakysymyksiä. 

Suhteet Oma elämä Työ