Kun lähtee summamutikassa illalliselle, päätyy harvoin erityislaatuiseen paikkaan. Tai ainakaan me emme päädy, meillä ei ole sellaista tutkaa. Onneksi poikkeukset vahvistavat säännön.
Meillä ei ollut Pariisin-matkalle varattuna illaspaikkaa yhdeksi illaksi. Olimme ajatelleet, että kävisimme silloin kokeilemassa onneamme eräässä ravintolassa, joka ei ota vastaan varauksia. Pitkän päivän päätteksi olimme kuitenkin jo sen verran mukaavuudenhaluisia, että halusimme käydä syömässä kävelymatkaetäisyydellä sen sijaan, että olisimme matkustaneet edemmäksi.
Haahuilimme epämääräisesti ristiin rastiin Luxembourgin puiston ja Panthéonin välillä. Oli aikaista ja päätimme käydä ensin aperitiiveillä. Siinä matkalle me sitten huomasimme sellaisen pienen ja vaatimattoman mutta kotoisan näköisen ravintolan. ”Tuonne me sitten mennään”, sanoin miehelle.
Aperitiivit nautittuamme palasimme ravintolaan ja tiedustelimme ovella tarjoilijalta, löytysikö pöytää kahdelle hengelle. Pöytä löytyi, koska olimme edelleen ranskalaisittain ajoissa. Kello oli vasta vähän yli seitsemän. Myöhemmin pöytää ei enää olisi saanutkaan, sillä ravintola täyttyi varauksista. Monet käännytettiin ovelta ja muutamat onnekkaat saivat pöydän odoteltuaan hyvän aikaa baarin puolella.
Mutta se paikka! Sanoin heti punaiselle kuluneelle plyysisohvalle istahdettuani, että oli ruoka millaista tahansa, on miljöö ainakin ihana. Kaltaiselleni rähjäromantiikan rakastajalle paikka oli täydellinen. Pieni ja söpö, runsas mutta harkittu, sopivan rosoinen ja kulunut mutta kuitenkin huoliteltu.
Parasta oli ehkä se, että pienet pöydät olivat niin lähekkein, että syntyi vaikutelma kuin olisi istunut yhden pitkän pöydän ääressä. Suomessa saattaisin ahdistua siitä, että lähes kosketusetäisyydellä istuu tuntemattomia, mutta vieraskielisessä ympäristössä se ei haitannut. Oli ainoastaan mahtavaa seurata elämää ympärillään. Pöytien välillä vaihdettiin sujuvasti myös sana, pari tai vesipullo.
Keittiön tervehdykset maisteltuamme osasimme jo aavistella, että ruokakin saattaisi olla herkullista. Ja olihan se. En ole niitä ruokailijoita, jotka tekisivät muistiinpanoja syömisistään. Kuvia saatan ottaa siksi, että voin vielä myöhemminkin palata ateriatunnelmiin. Näin me siis söimme:
Mmmm… Muuten täydellistä mutta pääruokiin kaipasimme reilulla kädellä lisää suolaa.
Siinä ruokaillessamme meille myös kävi selväksi, että rakennuksella on kunnioitettavan pitkä historia ja paikka suositumpi kuin osasimme sisään astuessamme aavistaa. Paikka oli aikoinaan ollut majatalo, jossa Espanjan Santiago de Compostellaan matkalla olleet pyhiinvaeltajat ovat majoittuneet. 1900-luvulla sen tiloissa oli puolestaan ollut suosittu kabareeravintola, jossa monet myöhemmin kuuluisat ranskalaismusiikot olivat esiintyneet. Tätä perinnettä kunnioittaakseen nykyiset omistajat halusivat tarjota asiakkailleen livemusiikkia myös nykyisin. Meille esiintyi ranskalainen muusikko nimeltä Gaspand B John.
Meidän osaltamme ilta meni kaiken kaikkiaan mukavasti. Sen sijaan monet myöhemmin paikalle saapuneet asiakkaat joutuivat odottelemaan annoksiaan kauemmin kuin olisi ollut kohtuullista. Me jouduimme ainoastaan odottelemaan vaihtorahaa maksettuamme laskun. Kun sitten teimme lähtöä, tuli yksi paikan omistajista pahoittelemaan tilannetta henkilökohtaisesti. Pakka oli sekaisin, koska keittiössä oli ”emergency” ja kassasta vaihtoraha vähissä.
Mutta on aika vaikeaa olla tuohtunut, kun tekee lähtöä vatsa täynnä ja ruusu käsissään. Sellaisia siellä naisasiakkaille aterian päätyttyä jaetiin. Omani koristi hotellihuoneen pöytää kaksi seuraavaa päivää.
Kyllä se vain niin on, että syöminen on matkalla parasta.
Ja se paikka oli muuten nimeltään Au Port du Salut.
