Tämä tarina menee kyllä jo matkakertomuksen puolelle mutta menköön. Tarina kertoo siitä, kuinka Pariisin voi ottaa haltuun pyörän selässä.

Eräs pyöräparkki

Meidän juttumme Pariisissa oli pyöräily. Pyörillä pääsi liikkumaan näppärästi kohteesta toiseen ja samalla näki kaupunkia ihan eri tavalla kuin maanalaisilla huristellessaan. Väittäisin jopa, että pyörällä pääsi metroa nopeammin.

Polkija matkalla Eiffelille

Toisin kuin otsikko antaa ymmärtää, meillä oli sentään omat pyörät allamme. Siinä otsikko kuitenkin on oikeassa, että minä keskityin puhtaasti polkemiseen. Mies luki karttaa, suunnitteli reitit ja polki edellä. Minun ei tarvinnut kuin pysyä perässä. En tiedä, olisinko kokenut pyöräilyn yhtä vaivattomaksi liikkumismuodoksi, jos olisin joutunut itse navigoimaan. Minulla ei ole sellaista karttamuistia, jonka varassa olisimme ilman jatkuvia pysähdyksiä saaneet huristella pisteestä A pisteeseen B. Tai mene ja tiedä, ehkä sellainen tarvittaessa kehittyisi. Nyt annoin miehen ohjata.

Ohjaaja matkalla hotellille

Pyöräilyn mahdollisti vuokrattavien kaupunkipyörien järjestelmä. Systeemin nimi on Vélib´. Pyöriä on liikenteessä 25 000 ja pyöräparkkeja 1800, noin 300 metrin välein. Pyöräteitä on 700 kilometriä ja usein pyörätie on yhtä kuin bussikaista. Pyörillä siis ajettiin ajoradan reunassa samalla kaistalla bussien kanssa. Tuntui aluksi hurjalta mutta toimi käytännössä loistavasti. Tottuneet pariisilaiset huristelivat liikenteen seassa sellaista vauhtia, että minua hirvitti. Minä pidin yllä sunnuntaiajeluvauhtia ja sain silloin tällöin mieheltä tuskastuneita katseita. Pariisilaiset myös puikkelehtivatu autojen seassa läpi monikaistaisten ja  -haaraisten risteysalueiden. Me yleensä hyppäsimme alas satulasta ja kiersimme kävellen suojateita pitkin. Concorden aukion lähellä pääsimme erään suuren risteyksen yli pyörillä liikkuvan turistiryhmän imussa. Heidän oppaansa vei rohkeasti parikymmenhenkisen ryhmän läpi risteyksen pelkin vähäeleisin viittomin.

Mies vapauttaa meille pyörät näppäilemällä vuokrauslipukkeen numerosarjan automaattiin

Pyörien vuokraus tapahtui automaateista, joita oli kaikkien pyöräparkkien yhteydessä. Niistä sai ladattua luottokortilla käyttöaikaa haluamakseen ajaksi. En muista vaihtoehtoja, sillä me otimme pyörät kokeilumielessä ensin 24 tunniksi. Myös hinnan määräytyminen jäi huolimattoman lukemisen vuoksi hieman epäselväksi, mutta ymmärsimme niin, että vuorokauden vuokran aloitusmaksu on 1,70. Sen jälkeen maksu määräytyy käytön mukaan niin, että ensimmäiset 15 (tai jopa 30) minuuttia ovat ilmaista aikaa, ja sen jälkeiset puolituntiset 1–2 euroa. Emme pitäneet kirjaa käyttämästämme pyöräilyajasta, joten lopullinen summa selviää kunhan veloitukset kirjautuvat luottokorttilaskulle. Keskimäärin ilmainen viisitoistaminuuttinen (tai jopa se puolituntinen) riitti hyvin siirtymiin. Määränpäässä pyörä oli helppo jättää parkkiin ja napata taas uusi pyörä käyttöön, kun halusi jatkaa matkaa pyöräillen. Vaihtuvuus pyöräparkeissa oli niin vilkasta, että pyöriä tai vapaita parkkipaikkoja ei joutunut koskaan odottamaan muutamaa minuuttia kauempaa. 

Toinen pyöräparkki Pierre Hermén myymälän edustalla

Puhelimeen oli myös mahdollista ladata sovellus, josta sai tarkistettua pyöräparkkien osoitteet sekä pyöräparkeissa olevien pyörien ja vapaiden paikkojen määrän reaaliajassa. Käytännössä pyörän sai siis alleen tai parkkiin aina tarvittaessa. Pyörissä näytti olevan mukana myös lukko, mutta niiden toimivuutta emme testanneet, sillä taloudellisina matkailijoina halusimme aina sulkea taksamittarin palauttamalla pyörän pyöräparkkiin.

Pierre Hermén ostokset pyörän korissa

Kaupunkipyörien helppokäyttöisyys näytti viehättävän myös pariisilaisia, sillä he suhasivat pyörillä yhtä lailla kuin turistitkin. Ei ollut lainkaan tavatonta, että pukuun pukeutunut bisnesmies hyppäsi pyörän selkään ja lähti polkemaan. Vakikäyttäjille pyörien käyttö oli tehty todella helpoksi, sillä heidän ei tarvinnut kuin vilauttaa matkakorttia pyörän lukon yllä, jolloin pyörä oli heidän käytettävissään. Vuorokausivuokralla polkeva turisti joutui joka kerta näppäilemään korttinsa numeron pöyräparkin automaattiin.

Ainoa asia, josta annamme kaupunkipyöräsysteemille miinusta, on se, ettemme jostain syystä onnistuneet vuokraamaan pyöriä toiseksi vuorokaudeksi. Kokeilimme latausta kaikilla mahdollisilla mukanamme olevilla korteilla, monella eri automaatilla ja monta eri kertaa, mutta jostain syystä emme saaneet ostettua kuin yhden kortin toiseksi vuorokaudeksi. Yhdellä kortilla ja sen myötä yhdellä pyörällä kaksi turistia eivät kuitenkaan tehneet mitään. Emme siis ehtineet nauttia velibeistämme kuin vuorokauden verran. Onneksi edes sen. Se oli nimittäin loman paras päivä. Tuon vuorokauden aikana pyöräilimme ainakin 25 kilometriä.

Paris, mon amour

Ja arvatkaa, kenet kohtasimme Pariisissa? No Lilyn!

Kaikki tuntevat Pariisin, vaikka eivät olisi siellä käyneetkään. Siksi tuntuu jopa tylsältä jakaa matkakertomuksia kaupungista. 

Sen sijaan päätinkin jakaa vain pieniä tarinoita reissultamme, väläyksiä sieltä täältä. Siitä, kuinka kaksi ensikertalaista kokivat kaupungin.

Ensimmäinen tarina kertokoon viimeisestä illasta ja macaron-leivoksista. En ole koskaan ollut erityinen macaronien ystävä. Maistamani macaronit ovat maistuneet – no – mauttomilta ja kuivahkoilta. Kunnes menin Pariisiin maistoin Pierren macaroneja. Oh, oui! 

Les macarons

Kello oli kahdeksan viimeisen päivän iltana. Olimme juuri lopetelleet hampurilaisemme eräässä bistrossa Montparnassen kaupunginosassa lähellä hotelliamme. Siemailimme viiniä ja tuijottelimme ulos vesisateeseen.

Olin hieman äkäinen, joskin paljon paremmalla tuulella kuin tuntia aikaisemmin, kun työnnyimme sisään ravintolaan. Silloin olin ollut märkä, väsynyt ja nälkäinen. Ja pettynyt siihen, ettemme ehtineet varaamaamme illaspaikkaan epäonnisen ja pitkäksi venyneen Versaillesin reissun vuoksi. Siinä tilanteessa oli tyytyminen keskinkertaiseen hampurilaiseen mahdollisimman lähellä hotellia.

Vatsa täynnä oli kuitenkin helpompi ajatella jo positiivisesti. Päähäni pälkähti höpsö ajatus.

Minä: Macaroneja olisin kyllä vielä halunnut syödä.

(Tauko: viinin siemailua ja tuijottelua ulos ikkunasta.)

Minä: Olin ajatellut, että oltais ehditty käydä ostamassa niitä tänään iltapäivällä. Mutta siellä Versaillesissa meni nyt niin paljon kauemmin kuin piti.

(Tauko: lisää viinin siemailua ja tuijottelua ulos ikkunasta.)

Minä: Kuikas pitkä matka tästä on sinne Pierre Hermésin myymälään, jossa me eilen käytiin?

Mies: Ei.

Minä: Pääseeköhän siihen lähelle metrolla?

Mies: Et oo tosissas.

Minä: Onkohan se vielä auki?

Mies: Ei varmasti, kello on jo kahdeksan.

Minä: Onkohan täällä wifiä?

Mies kaivaa lannistuneena kartan ja puhelimen taskustaan ja alkaa suunnitella reittiä. Minä vinkkaan tarjoilijan ja selvitän langattoman verkon salasanan.

20 minuuttia myöhemmin olemme selvittäneet, ettei Pierre Hermésin myymälä, jossa vierailimme edellisenä päivänä, ole enää auki. Eikä lähimpänä meitä oleva myymäläkään. Mutta Champs-Élysées’llä on myymälä, joka on auki puoli kymmeneen asti illalla!

Minä: Joo! Jäädään vain pois George V -asemalla. Päästäänkö me sinne näppärästi?

Mies tekee hetken reittisuunnitelmia kartan kanssa, puistelee päätään ja taittaa kartan taskuunsa: No, mennään.

Ja niin me sitten mentiin. Ensin RER-junalla, sitten metrolla. Matka kesti tunnin ja meille tuli vähän kiire. Champs-Élysées’llä kävelimme edestakaisin mutta emme löytäneet myymälää. Nettikään ei toiminut. Olin valmis lähtemään hotellille. Oli jo hämärää ja edelleen kylmää ja sateista. Suututti koko suunnitelma. Aikaa oli enää viisi minuuttia.

Mutta mies ei antanut periksi, kun olimme jo sinne asti tulleet. Ja juuri silloin löytyi piste, jossa netti toimi. Saimme tarkistettua myymälän osoitteen ja totesimme sen olevan kohdassa, josta olimme harpponeet ohi jo monta kertaa. Myymälä vain oli toisen myymälän sisällä eikä siksi näkynyt kadulle. Ja se olisi auki vielä kokonaisen tunnin! Olin katsonut sulkemisajan väärin.

Ja niin minä sain macaronini, jotka valitsin huolella yhden ostokokemuksen ja nimien herättämien mielikuvien avulla.

Sen jälkeen olin yhtä hymyä, kun kuljin pitkin Champs-Élysées’tä sateen rummuttaessa sateenvarjoani. Suostuin jopa seistä töröttömään sateessa varttitunnin, jotta näimme valojen syttyvän hämärään, vaikka varpaat olivat jo litimärät. 

Sen jälkeen matkustimme tunnin takaisin Montparnasseen ja hotellille.

Hotellilla söin hartaasti nautiskellen macaronini. Miehelle riitti jokaisesta leivoksesta kolmasosa.

Tarinan opetus: macaronien perässä kannattaa seikkailla – ainakin Pariisissa. Meillä oli luultavasti paljon hauskempaa, kun kiiruhdimme kilpaa kellon kanssa Pariisin maanalaisilla, kuin meillä olisi ollut, jos olisimme jääneet tylsistyneenä tuijottamaan ulos bistron ikkunasta.

***

Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka sanaa macaron pitäisi taivuttaa. Eikä sen puoleen muistakaan tässä tekstissä käyttämistäni ranskankielisistä nimistä. Ja koska olen nyt sillä tuulella, etten jaksa tarkistaa, menen perstuntumalla. Korjatkoon joku, jolla on parempi tuntuma. Minä menen nyt nukkumaan. Bonne nuit!